UA-119504795-1

tiistai 3. syyskuuta 2019

Mitä kahden tunnin ikäinen tyttäreni opetti isyydestä



Ovi kolahtaa kiinni äidin ja kätilön poistuessa huoneesta ja olen kaksin pienen, vajaan kahden tunnin ikäisen tyttäreni kanssa.

Kapalossaan tuhiseva tyttäreni liikehtii levottomana ja tuhisee tutustuessaan uuteen, outoon maailmaan ympärillään. Valoja, ääniä, hajuja, kaikki uusia ja vieraita, pelottaviakin.
Kaiken lisäksi tuo pienokainen on äidin rinnalta heitetty minun syliini, eikä minulla ole aavistustakaan mitä tehdä.

Korvissani kaikuvat vain hetki ennen poistumista tytärtäni sylissään pitäneen kätilön sanat, vaippaan kurkistaessaan ” täällähän on kakka”. Elettäkään ei kuitenkaan tehty vaan kätilö poistui äidin kanssa.

Päätän ryhtyä vaipanvaihtoon, enhän halua maailmani kalleimman aarteen joutuvan olemaan likaisessa vaipassa. Kiitos työurani päiväkodeissa, on vaipanvaihto tuttua puuhaa ja luottavaisin mielin lähden ensimmäistä kertaa tositoimiin isänä.

Itseluottamus kuitenkin karisee nopeasti, kun havahdun siihen, miten mitättömän pieni tyttäreni on, pelkään joka hetki rikkovani tai pudottavani hänet.

”Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan”


Pelkoani ei lainkaan lievitä tytön tomera rimpuilu ja vääntyily, jolla vastustetaan käynnissä olevaa operaatiota. Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan.

Hoitopöydällä koitan samaan aikaan rauhoitella tytärtäni, pitää hänet selällään ja hillitä sätkiviä raajoja, jotta saisin puhtaan vaipan paikoilleen. 

Operaatiota ei lainkaan helpota se, että pieninkin tarjolla oleva vaippa on jättimäisen suuri pienen pienelle tyttärelleni. Neiti tuntuu hukkuvan tuohon ei todellakaan suureen vaippaan.

Lopulta operaatio on valmis ja vaippa paikoillaan, miten kuten, mutta paikoillaan. Tunnen hetkellistä ylpeyttä haparoivasta suorituksestani.

Seuraavaksi yritän epätoivoisesti muistella, miten kätilö kapaloi tytön. Oma suoritukseni ei ole lähelläkään samaa, siistiä lopputulosta, mutta pitää tytön lämpimänä ja se on tärkeintä.

Nappaan tytön syliini ja koetan rauhoitella itkua hyssyttämällä, vailla onnistumista. Enemmän itseäni kuin tyttöä rauhoittaakseni, alan kävellä huonetta edestakaisin ja höpötellä tytölle omiani.

Huomaan itkun vaimenevan ja lopulta tyttö hiljaisena napittaa pienillä silmillään minua. Katseessa näen vahvan luottamuksen ja koen tytön ymmärtävän kun sanon ” ei mitään hätää kulta, isi on tässä”.

”Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen”


Hetken käveleskelyn ja höpöttelyn jälkeen pienet silmät alkavat painua kiinni ja hetkessä neiti on umpiunessa. Tunnen samaan aikaan tyytyväisyyttä kun sain neidin rauhoittumaan ja nukahtamaan sekä samalla suurta pelkoa siitä, miten minä ikinä selviän tästä.

Jatkan päämäärätöntä kävelyä lähinnä siksi, että pelkään tytön heräävän jos pysähdyn. En myöskään löydä sopivalta tuntuvaa paikkaa, johon laskea tyttö unilleen. Kätilöopiston vaunujen virkaa toimittava, karu muovikaukalo ei tunnu oikealta ja sängyltä pelkään tytön putoavan. Niinpä jatkan kävelyäni tyttö sylissä.

Kävely on hyvä vaihtoehto siksikin, että jos istuisin alas, luultavasti nukahtaisin. Vasta nyt tajuan, miten raskaana viimeisen, lähes kahden vuorokauden nukkumattomuus painaa. Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen äiti ja kätilö palaavat ja kätilön rohkaisemana asettelen tytön siihen karuun muovikaukaloon jatkamaan uniaan. Itse uskallan nyt oikaista sängylle selälleni, varmistettuani vielä katseellani tytön hyvinvoinnin ja äidin sekä kätilön läsnäolon.

Seuraavat yhteiset päiväunemme nukumme samassa sängyssä, tyttö vatsallaan rintakehäni päällä. Oma uneni on katkonaista, kun jatkuvasti säpsähdän tarkistamaan hengittääkö pieni aarteeni varmasti. 

” Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on”


Yhteenkuuluvuuden ja läheisyyden tunne on valtava, tunnen fyysisesti miten käsillään minuun tarrautuva pienokainen luottaa ja turvautuu minuun, isäänsä.

Kaiken hyvän olon ja onnellisuuden keskellä, huoli tulevasta painaa mieltäni. Miten minä ikinä osaan olla isä? Vastuu on jättimäinen mutta onko minusta sitä vastuuta kantamaan? Osaanko riittävästi? Olenko tarpeeksi hyvä?

Pakahduttava onnen tunne kuitenkin ajaa kaiken muun ylitse. Tässä me nukumme, minä ja tyttäreni, yhdessä. Nyt ymmärrän, mitä sana rakkaus todella tarkoittaa.

Vasta nyt, kolme vuotta myöhemmin ymmärrän, mitä tyttäreni noissa hetkissä vanhemmuudesta minulle opetti. Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on. 

Tärkein tehtäväni isänä on olla läsnä tyttärelleni, tarjota turvaa ja syliä tarvittaessa, olla koko sydämestäni kiinni neidin elämässä.

Sillä siitähän vanhemmuudessa ytimessään on kyse, kokonaisvaltaisesta läsnäolosta.


perjantai 23. elokuuta 2019

Kuinka itsearvostusta opetetaan tyttärille isät?



Vanhan miehen ryhti on kumara ja askel lyhyt, maata viistävän matala. Kävelykeppiin tukeva kulku on hidasta, vaivalloista.

Miehen vierellä kulkee nainen, nuori ja säteilevän kaunis. Herrasmiehen tavoin, vanhus kuljettaa neitoa käsikynkässä, vaikka tosiasiassa nainen enemmän kannattelee tuota kumararyhtistä vanhaa miestä.

Vanhuksella on yllään viimeisen päälle upea, tumma puku, kravatteineen ja kiiltäviksi lankattuine kenkineen, paita hohtavan valkoinen. Neitokin on selvästi panostanut ulkoasuunsa, vaatteet ovat hillityt, mutta tyylikkäät, hame tumma ja selvästi yli polven ulottuva. Meikki on kevyt, silti tyylikäs ja parfyymin tuoksu leijuu nenääni meidän ohittaessamme pariskunnan.

Tuo jotenkin epäsuhtainen pari kiinnittää huomioni, olikohan siinäkin isä ja tytär, mietin ja vilkaisen tytärtäni, tomerin askelin vieressäni kipittävää, kättäni puristavaa prinsessaani. Spontaanista mielijohteesta nappaan tytön syliin ja kysyn ” haluaisitko jätskille” ” joo, kahvilaan” kuuluu vastaus, jonka kuulee koko lähitienoo.

Suuntaamme kulkumme tuttuun kahvittelu- ja jätskipaikkaamme. Tilauskin on tuttu, isille cappucino ja tytölle vaniljapallo, strösselillä. Annosten valmistuttua etsimme vapaan pöydän ja käymme istumaan, nauttimaan yhteisestä herkkuhetkestä.

Jossain vaiheessa huomaan tuon äskeisen pariskunnan myös suuntaavan kulkunsa tähän kahvilaan. Vanhuksen olemuksessa on kaiken raihnaisuuden keskelläkin mystistä määrätietoisuutta, hänen tilatessaan ja maksaessaan kaksikon tilauksen.

Selvästi jo tottunein ottein tarjoilija kantaa heidän juomansa ja juustokakut tarjottimella pöytään, vanhuksen esitellessä koko kahvilalle miten todellinen vanhanajan herrasmies toimii.

”Häpeää ja huonoa omaatuntoa potien sujautan puhelimeni taskuun”


Kumarasta olemuksesta, kävelykepistä ja iän jo hankalaksi tekemästä liikkumisestaan huolimatta, mies auttaa takin seuralaisensa yltä ja ohjaa hänet istumaan pitelemäänsä tuoliin. Vanhuksen olemuksesta huokuu eleganssi, vanhojen kulta-aikojen loisto.

Tuossa hetkessä on helppo kuvitella samainen mies kolme - neljä vuosikymmentä sitten hurmaamassa seuralaisensa kaltaisia nuoria, näyttäviä leidejä paikallisessa tanssisalongissa. Sulavaliikkeisenä, hyvätapaisena ja varmasti supliikkimiehenä on tuo nuorukainen ollut vetovoimainen. Ei kuitenkaan naistenmies vaan rehti ja kunniakas gentlemanni.

Tässäkin hetkessä, seuralaisen silmissä on rakkautta ja lempeyttä, hänen ollessaan mukana tässä tapakasvatuksen käytännön oppitunnissa. Hyväntahtoinen hymy huulillaan hän seuraa vanhuksen toimia ja antaa tämän hemmotella itseään.

Aavistukseni tämän parin suhteen osui oikeaan. Sivukorvalla kuulen alkavan keskustelun: ” kuinka sinä voit, isä, olethan muistanut ottaa lääkkeesi” vanhan miehen vastaus jää kuulematta, kun havahdun tilanteeseen.

Häpeää ja huonoa omaatuntoa potien sujautan puhelimeni taskuun, kun tajuan tyttäreni höpötelleen pitkät pätkät, minun kuulematta juuri mitään. ” anteeksi kulta, isi ei kuunnellut. Mitä sinä olit sanomassa?”
” Miksi isi kahvilassa tilataan tuosta tiskiltä”
” Siitä pitää tilata ja sitten maksaa tilaus ja sitten nuo tädit tekee kahvit, jätskit ja muut”

Kun keskustelumme jatkuu en voi olla sivusilmällä seuraamatta tuota toista isä-tytär paria. Sanomatta sanaakaan tuo kumararyhtinen vanha mies on opettanut minulle äärimmäisen tärkeän läksyn. Läksyn joka saa minut tekemään lupauksen. 

”Voin opettaa että hänen ei koskaan tarvitse tyytyä vähempään”


Jatkossa kun me lähdemme kahvilaan tyttäreni kanssa, teen siitä erityistä. Tyylikkäät vaatteet ja paikaksi hienoin kahvila. Näistä kahvi- ja jätskihetkistä haluan tuon vanhuksen mallin mukaan luoda todellista laatuaikaa, myös ulkoisilta tunnusmerkeiltään.

Aivan kuten tuo vanhus omalleen, minäkin haluan opettaa tyttärelleni hänen olevan erityinen. Haluan antaa kokemuksia siitä, miten todellinen herrasmies toimii.

Terveen vahvan itsetunnon opettaminen on mietityttänyt minua paljon. Nyt olen saanut käytännön oppitunnin siitä, miten sen isänä teen. Tuon vanhan miehen esimerkkiä aion jatkossa seurata.

Minä esimerkilläni voin näyttää tytölle millaista kohtelua hän ansaitsee, miten suureen arvostukseen ja kunnioitukseen hän on oikeutettu. Voin opettaa että hänen ei koskaan tarvitse tyytyä vähempään.

Poistuessamme kahvilasta luon vielä viimeisen silmäyksen tuohon hurmaavan pariin. Mielessäni kiitän heitä yhdestä mieleenpainuvimmista opetuksista koko elämässäni.

Katsahdan tytärtäni, jokia kolmevuotiaan innolla tutkii ympäristöään ja jakaa havaintojaan minulle. 

Kyllä, sinä ansaitset kultaa rakas tyttäreni.

lauantai 17. elokuuta 2019

Miksi, miksi, miksi oi Miksi



Tähystäjäprinsessa on saavuttanut kyselyiän. Kysymysten tulvalle ei näy loppua, kun pieni neiti tyydyttää tiedonjanoaan. Samalla Isityyppi saa arvokasta oppia elämästä vastauksia etsiessään.

Päivä oli aurinkoinen, täydellinen yhteiselle koko päivän seikkailulle. Heti aamusta suuntasimme kulkumme ulos ja kohti uusia elämyksiä.

Kun kuljetuskalusto oli valmisteltu ja punainen paholainen pakattu oli aika aloittaa reissu. Ja kysymykset. Keskustelu oli yksinkertaisuudessaan mieliinpainuva

” Isi, miksi laitetaan kypärät”
” koska tänään mennään pyörällä ja pyöräillessä pitää olla kypärä”
”Miksi pitää olla kypärä”
”Ettei kolahda pää jos kaatuu”
”Miksi ei kolahda”
”Koska kypärä suojaa päätä”
”Pitääkö myös pandalle laittaa kypärä”
”Saat laittaa jos haluat”

Niinpä pehmopanda sai päähänsä upean mielikuvituskypärän ja Isityyppi oli valmis lähtemään matkaan. Tähystäjäprinsessan turvavyöt kiinni, vesipullo paikoilleen ja matkaan.
Neidillä oli kuitenkin lisää selvitettävää.

”Miksi pandalle ei laiteta turvavyötä”
”Koska panda voi matkustaa sinun sylissä”
”Mutta voiko panda olla minun vieressä”
”Tottakai voi
”Laitetaanko sitten turvavyö pandalle”

Niinpä Isityyppi kiinnitti pandalle turvavyöt, mielikuvitukselliset sellaiset ja matka saattoi alkaa. Ainakin melkein.

”ISIII!!! Pandan turvavyö on tiukalla”
”Onko sinun turvavyö liian tiukka”
”Ei”
”Okei. Onko kaikki hyvin?”
”Ei”
”Mikä on hätänä?”
”Pandan turvavyö on tiukka”

” Tartu lapsen kysymyksiin miksi, tartu koko sielullasi  ja ota oppia ”


Kun olin löysännyt tuon aikuisen silmin olemattoman turvavyön, asettanut molempien matkustajien kypärät vielä kerran hyvin ja varmistanut että Tähystäjäprinsessa ja panda saavat juoda samasta pullosta pääsimme liikkeelle.

Matka taittui mukavasti ja rauhallisissa merkeissä. Peräkärryn matkustamossakin vaikutettiin oikein tyytyväisiltä elämään. Sitten edessä näkyivät isot liikennevalot, joissa odotti pitkä letka autoja.

”Isi, miksi noi autot pysähtyi?”
”Koska niillä on punaiset valot”
”Miksi on punaiset valot?”
”Liikennevalot ohjaa liikennettä niin ettei tule kolareita”
”Miksi ei tule?”
”Koska ne valot antaa jokaiselle vuorollaan luvan mennä”
”Miksi me ei pysähdytä?”
”Koska me ollaan pyörätiellä, ja nyt on meillä vihreä valo”

Lämpö ja fyysinen rasitus alkoivat tehdä tehtävänsä, vastaaminen tytön kysymyksiin kävi haasteelliseksi ja hengästytti. Kuitenkin vastasin, sen kummempia miettimättä, olivathan asiat itsestäänselviä. Itsestäänselviä minulle, aikuiselle.

” Näissä hetkissä lapsi opettaa sinua enemmän kuin voit lastasi itse opettaa koskaan ”


Huomasin myös kärsivällisyyteni alkavan hiipua loputtomaan, minusta turhalta tuntuvaan kysymystulvaan. Koin raskaaksi vastailla mielestäni tyhmiin kysymyksiin. Ja silloin jysähti.

Ainoa tyhmä olin minä itse, joka en ymmärtänyt miten hienon ja tärkeän asian äärellä nyt oltiin. Tyttärelläni on pienen ihmisen sammumaton tiedonjano, halu oppia, elää ja kokea maailmaa ympärillään.

Minulla puolestani on maailman suurin kunnia olla pienen neidin luottamuksen ja kunnioituksen arvoinen. Juuri minun kanssani tuo neiti haluaa suuret kokemukset ja elämykset jakaa.

Niinpä päätin oikein heristää korviani seuraavan kysymyksen varalta, paneutua täysillä vastaamiseen. Onnekseni tilaisuuteni tuli pian, moottoripyörän huristaessa ohitsemme.

”ISIII!”
”Mitä kulta?”
”Miksi tuo moottoripyörä ei aja yksin?”
”Jonkun pitää ajaa sitä, ensin käynnistää, sitten ajaa ja ohjata”
”Miksi pitää jonkun ajaa?”
”Muuten se ei liiku ja jos liikkuisi niin se voisi ajella minne sattuu”
”Se voi törmätä roskakatokseen ja mennä rikki”
”Niin ja tulisi iso vahinko”
”Niin Isi, siksi sitä pitää jonkun ajaa”

Iloisesti höpötellen ja hymyssä suin saavuimme lopulta perille ja pakollisten vessakäynnin ja evästauon jälkeen lähdimme tutkimaan seikkailumme varsinaista kohdetta.

Tarinan opetus on kaikessa yksinkertaisuudessaan upea. 

Tartu lapsen kysymyksiin miksi, tartu koko sielullasi  ja ota oppia. Näissä hetkissä lapsi opettaa sinua enemmän kuin voit lastasi itse opettaa koskaan.

Kiitä siis jokaisesta kysymyksestä, jokaisesta hetkestä jossa lapsesi haluaa elää täydesti sinun kanssasi.


perjantai 9. elokuuta 2019

Tähystäjäprinsessan ja Isityypin paluu arkeen



Tähystäjäprinsessa ja Isityyppi palasivat maanantaina kesälaitumilta arkeen. Tässäkin kohtaa Tähystäjäprinsessan sopeutumiskyky on selvästi parempi. Siinä missä Isityyppi vielä etsii rytmiä arkeen on neiti jo rutiinilla puuhissa ja touhuissa kiinni.

Maanantaiaamu oli rankka, ainakin toiselle meistä. Päiväkotiin asteli Isityyppi, joka fyysisesti kyllä oli paikalla, puoliunessa tosin, mutta ajatuksissaan jossakin ihan muualla.

Sama sumuinen vire jatkui koko päivän ja työpäivän jälkeen olin täysin valmis petiin. Takana yksi työpäivä ja olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Tästä tulee pitkä syksy ,mietin itsekseni.

Samaa sumuisuutta jatkui koko viikko, vasta torstaina aloin hiljalleen saada otetta hommasta ja hetkellisesti tuttuja rutiineja pyörimään. Kun on kesän ollut täysin oman itsensä herra, tuntuu paluu ulkopuolelta saneltuihin aikatauluihin todella raskaalta.

Tähystäjäprinsessa puolestaan ei turhia murehtinut tai kipuillut. Heti startista neiti oli täysillä mukana ryhmänsä toiminnassa ja innosta puhkuen lähti leikkeihin. Aivan kuin ei oltaisi välissä pois oltukaan.

Uudet kaverit olivat yhdessä päivässä luonteva osa arkea, samoin uudet aikuiset päiväkodissa. Vanhat lempileikit löytyivät salamana, samoin päiväkodin tuttu päivärytmi. Edes ruoka- ja unipaikan vaihtuminen eivät tätä pikku pallosalamaa hidastaneet.

Jäin miettimään, mistä moinen kontrasti reaktioissamme johtui. Lopulta vastaus oli ilmiselvä ja pakotti minut aikuisena taas nöyrtymään lasten suuren viisauden edessä.

Lapsi elää tässä hetkessä. Juuri tässä, juuri nyt on kaikki. Ei eilistä ei huomista, vain nyt ja tässä. Ja juuri tässä hetkessä lapsi elää joka solullaan, koko olemuksellaan.

Me aikuiset haikailemme mennyttä kesälomaa ja pohdimme tulevaa, tuhlaamme energiaamme turhuuteen, olemattomaan. Ja noissa turhuuden hetkissä hukkaamme sen kaikkein oleellisimman, tämän hetken.

Juuri tässä hetkessä on kaikki mitä meillä on ja siitä pitää kiitollisuudella ottaa kaikki irti, elää se täydesti. Juuri tässä on kaikki mitä tarvitsemme. Suuret viisaat ja oppineet kertovat, että lapsen aikakäsitys ei vielä ole kehittynyt. Minun silmissäni, lapsen aikakäsitys on täydellinen, meidän aikuisten versio on se kehittymätön. Kehittynyt aikakäsitys on ehkä osaltaan tae yhteiskunnan toiminnalle, mutta sen varjossa elämästä juoksee paljon ohi. Kirjakaupat ja internet ovat pullollaan kalliita mindfullnes-oppaita, fiksuja opuksia toki. Jos viitsimme avata silmämme ja katsoa lapseen, opimme nuo samat viisaudet, vieläpä ilmaiseksi.

Lapset ovat viisaita, paljon viisaampia kuin myönnämme. Lapset myös opettavat paljon, jos aikuinen on valmis nöyränä ottamaan tuon opetuksen vastaan.

Antoisaa ja elämysten täyttämää syksyn jatkoa kaikille lukijoille!

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin, Ratsaspuisto



Tällä kertaa tutkimusmatka oli osa huimaa, koko päivän kaupunkiseikkailua. Yhdessä päivässä näimme ja koimme paljon, nautimme kesästä ja yhteisestä ajasta.

Seikkailupäivä alkoi tietysti pakkaamisella. Edessä oli koko päivä liikkeellä ja tieto siitä, että kotiin palataan vasta iltapalalle toi suunnitteluun ja pakkaamiseen aivan oman vireensä.

Myös hyväntuulisuus ja riemu tulevasta leijui ilmassa. Olemmehan me Tähystäjäprinsessan kanssa omimmillamme juuri tällaisissa seikkailuissa.

Lopulta oli kamppeet kasassa ja aika aloittaa seikkailu. Neiti kärryynsä, päivän tukikohtaan, Isityypille reppu selkään ja menoksi. Hymyssä suin ja reissulauluja hyräillen.

Päivän ensimmäinen etappi olikin meille tuttua tutumpi, vanha kunnon Combat Society. Edessä pari tuntia salihommia yhdessä, pelkkää parhautta.

Salilla nautimme olosta ja touhuista, kuten niin monesti ennenkin


Tähystäjäprinsessa oli puhdasta hyväntuulisuuden energiaa täynnä, eikä Isityyppikään löytänyt syitä murjotukseen. Mutta eipä niitä juuri joutanut miettimäänkään tässä vauhdissa.

Ylimääräistä riemua toi salilta löytynyt yllätys. Kuljetuskalustomme sai taas yhden päivityksen lisää, kun Isityypin treenikaverilta saimme uuden pyörän neidille pilkkahinnalla.

Tytön ilme oli puhdasta iloa ja kiitollisuutta, kun selvisi tuon vaaleanpunaisen salaman olevan nyt hänen pyöränsä.

Salilla riittää aina vauhtia ja hyvää mieltä.

Letittämistä valmennuksen ohella, normihommia.

Ehdimme leikkiä ja temmeltää hyvän tovin, ennenkuin oli aika ryhtyä tositoimiin, valmentamaan. Tuttuun tyyliinsä Tähystäjäprinsessa kevensi nyrkkeilysalin melko karua äänimaailmaa ja tunnelmaa naurulla, höpöttelyllä ja riemun kiljahduksilla.

Kyllä kelpasi väen taas hikoilla tehokaksikon piiskaamina. Valmentaminen on mukavaa puuhaa ja erityistä hohtoa siihen tuo, kun saan samalla yhteistä laatuaikaa tyttäreni kanssa.

Lopulta oli aika lopettaa jumpat. Vielä viimeiset vatsarutistukset, yläfemmat kaikille treenikamuille ja lounastauolle päivän jatkoa suunnittelemaan.

Edessä oli vielä tutkimusmatka leikkipuistoon


Junamatkalla keskustaan Tähystäjäprinsessa latasi akkuja päiväunilla, mainio kapine tuo Punainen Paholainen. Isityyppi puolestaan kaivoi esiin muistikirjan ja keskittyi kirjallisiin töihin.

Päikkäreiden jälkeen oli aika ryhtyä uuden leikkipuiston testaukseen ja siinä meillä riittikin puuhaa.

Ratsaspuisto löytyy Helsingin Ruskeasuolta aivan hevostallien kupeesta. Näissä maisemissa löytyykin puuhaa ja touhua runsaasti. Puistoalueita, hevosia, urheilukenttää ja vieläpä keskuspuiston hulppeat ulkoilumaastot.

Päivä oli täynnä vilpitöntä leikin ja tutkimisen riemua.

Tilaa temmeltämiseen oli vähintäänkin riittävästi.

Hieno kartta kertoo selkeästi, mitä kaikkea täältä löytyy.

tämä alue on silkkaa luksusta lapsiperheille. Tekemistä löytyy varmasti kaikille ja mikä parasta, kaikki kohteet ovat kirjaimellisesti kivenheiton päässä toisistaan. Kaikki tämä on vieläpä helposti tavoitettavissa julkisilla liikennevälineillä.

Valikoimaltaan Ratsaspuisto oli hieno, monenmoisia keinuja, kiikkulautoja ja Isityypin reidet koville laittanut poljettava karuselli. Tämä puisto on myös rakennettu esteettömäksi mahdollistaen näin leikin riemun ihan kaikille.

Tähystäjäprinsessa tutki puistoa tutulla innolla ja tarmolla, joskin suurimpaan rooliin nousivat viime viikot tiiviisti neidin mukana pyörineet mielikuvituskaverit. Noita eläimiä onkin mukana iso liuta retkillämme. On pupuja, poni, hevosia ja myöskin aaseja.

Nämä kaverit ovat tyytärelleni äärimmäisen tärkeitä, joten olen päättänyt heittäytyä täysillä mukaan tähän leikkiin. Olen saanut suuren kunnian paijata ja ruokkia noita eläimiä ja yhä useammin myöskin suuren vastuutehtävän taluttaa niitä.

Viimeisenä etappina ennen kotimatkaa kävimme vielä moikkaamassa poliisiheppoja


Tämä ei muodostunutkaan miksikään pikavisiitiksi, kuten olin aluksi ajatellut. Aitauksissaan, metsän siimeksessä käyskenteleviä hevosia ihailtiin pitkät tovit.

Kun vielä läheisellä kentällä oli ratsastustunti meneillään ei kotimatkaa meinattu saada millään alkuun. Lopulta kuitenkin hyppäsimme bussiin ja vielä matkan ajan jaksoi neiti ihastella ja makustella näkemäänsä ja kokemaansa.

Vielä kotonakin tuo ihastelu jatkui ja tulevien päivien suunnitelmakin muotoutui nopeasti. Viimeisenä, ennen unen tuloa neiti ilmoitti nimittäin selkeästi: “ huomenna Isi mennään taas katsomaan heppoja”. Mitäpä siihen lisäämään.

Ja kyllähän me uudenkin reissun tuonne teimme. se on kuitenkin ihan oman postauksensa aihe, sillä reissulla kun taas löysimme ihan uusia leikkipaikkoja ja seikkailuita.

Rehellisesti voin todeta isyyden olevan melkoista arjen luksusta, ainakin kun malttaa hetkeksi hylätä aikuisten maailman ja heittäytyä mukaan lapsen riemuun ja uteliaisuuteen. Tässä, juuri tässä hetkessä on koko elämä ja siitä kannattaa ottaa kaikki irti.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin, Porvoon Muumipuisto


Isityypin suuri haave on päästä tutkimaan leikkipuistoja ympäri Suomen yhdessä Tähystäjäprinsessan kanssa. Pieni askel kohti tätä unelmaa otettiin, kun otimme suunnan kohti Porvoota.

Kesäloman alun kunniaksi lähdimme tutkimaan Porvoon Muumipuiston. Seikkailun makua lisäsi matkan taittaminen laivalla, edessä oli kunnon lomareissu.

Yhteistä kesälomaa olikin jo hyvä tovi odotettu, ainakin Isityyppi oli. Lapset ovat tässä fiksumpia, eivät murehdi turhia vaan ottavat ilon irti juuri tästä hetkestä. Tätä taitoa kannattaa meidän aikuistenkin harjoitella.

Lähtöä edeltävänä iltana oli neidistä kuitenkin aistittavissa kunnon reissujännitys. Uni ei meinannut tulla, pienessä mielessä oli paljon pohdittavaa ja paljon kysymyksiä. Lopulta uni voitti ja aamun sarastaessa olimmekin valmiit seikkailuun.

Matkalla kauppatorille Tähystäjäprinsessa oli intoa täynnä, kaikkea näkemäänsä neiti ihasteli ja ihmetteli. Kun laivaliput oli taskussa oli vielä aikaa torikahveille, jäätelön kera, tottakai. Lopulta oli aika nousta laivaan ja seikkailu saattoi alkaa.

Laivamatka oli täynnä uusia elämyksiä ja kokemuksia Tähystäjäprinsessalle


Eikä ihme, olihan neiti ensimmäistä kertaa elämässään laivamatkalla. Kolmen ja puolen tunnin aikana Tähystäjäprinsessa ehti tutkia ja tarkastaa aluksemme jokaisen sopen.

Komentosillalla, kapteenin juttusilla piipahtaminen oli hieno hetki. Pääsipä tomera neiti myös ohjaamaan laivaa, innosta puhkuen ja puhdasta riemua hehkuvin silmin.

Laivalla nautimme myös maittavan lounaan yhdessä kotona pakatuista eväistä ja sitten oli aika etsiä meille soppi päiväunia varten. Yläkannelta löytyi hytti penkkeineen, juuri täydellinen meidän suunnitelmiin.

Täydellinen päiväunipaikka pienelle seikkailijalle.

Into matkaan ja uudet jännittävät kokemukset toivat nukahtamiseen omat haasteensa, mutta nopeasti neiti lopulta rauhoittui ja nukahti unilleen.

Päiväuniltaan Tähystäjäprinsessa heräsi ihailtavalla täsmällisyydellä, juuri sopivasti nähdäkseen kannelta laivan rantautumisen. Oli aika ottaa pakaasit kantoon ja suunnata kohti Muumipuistoa.

Muumipuisto oli odotustemme veroinen ja antoi paljon


Myönnettäköön, että Isityypin odotukset olivat aika paljon kovemmat. Puisto on lopulta aivan tavallinen leikkipaikka, varusteltu vain muumiteemaisilla varusteilla. Pieni pettymys kuitenki hälveni nopeasti, kun näin millä riemulla tyttäreni leikkeihin ryntäsi.

Edes puiston suhteellisen pieni koko ja suuri kävijämäärä eivät Tähystäjäprinsessaa häirinneet. Suurella riemulla neiti touhusi ja tutki jokaisen löytyneen leikkivälineen.

Ennen reissua suurin pohdinta oli, löytyykö puistosta “ iso pomppukeinu”. Löytyihän se, ei suuren suuri, mutta selvästi neidin odotukset täyttävä.


Odotettu pomppukeinukin löytyi puistosta.

Paljon puiston mieluisuudesta kertoo se, että neidin lempipaikka, keinu, jäi kokonaan huomiotta. Tähystäjäprinsessa rakastaa keinumista, mutta tällä reissulla oli paljon muuta tekemistä.

Keinu on monesti myös eräänlainen turvapaikka Tähystäjäprinsessalle. Sieltä on hyvä tutkia maailman menoa ympärillä, tuumia ja tarkkailla.

Nyt oli niin paljon kivaa ja jännää puuhaa, ettei keinu ollut lainkaan kiinnostava. Juomatauollekin tyttöä sai ihan tosissaan houkutella leikkien lomasta.


Tähystäjäprinsessa muumitaloa tutkimassa.

Kaiken kaikkiaan tutkimusryhmämme voi suositella Muumipuistoa, etenkin jos puistovisiittiin yhdistää edestakaisen risteilyn Helsingistä Porvooseen.

Tällä kertaa omaapaluumatkamme sai odottaa, sillä seikkailun seuraava etappi odotti jo aivan nurkan takana.

Linnamäki ja Tukkilan maatilamajoitus tarjosivat lisää elämyksiä.


Linnamäki kohoaa uljaana aivan Porvoon vanhankaupungin kupeessa. Jylhä kukkula vie helposti ajatukset historiaan ja linnavuorten aikaan. Vallihautojen yli kulkevat korkeat sillat olivat erityisesti Tähystäjäprinsessan mieleen.

Täällä neiti taas yllätti Isityypin hurjalla reippaudellaan. Päivää oli jo takana melkoinen määrä, kävelyaskeleitakin enemmän kuin ihan vähän. Niin vain neiti itse kipusi koko matkan Linnamäen korkeuksiin ja aikanaan paluumatkakin tehtiin omin jaloin.

Vanhassa kaupungissa palkitsimme itsemme vielä mehulla ja jäätelöllä ja aloitimme siirtymän kohti yöpaikkaamme, Tukkilan tilaa.

Tilan näkyvin ja kuuluvin tunnusmerkki, aasit herättivät välittömästi Tähystäjäprinsessan huomion. Persoonallisesti äänteleviä kavereita ihasteltiin hyvä tovi ja pohdittiin saako niitä paijata ja ruokkia.

Tukkilan tilan pihalta löytyi myös jännittävä keinu.

Maatilalta löytyi myös hevosia laitumeltaan ja laajalti perinteistä maalaismaisemaa, kaikin puolin loistopaikka tälle tehokaksikolle siis.

Iltapalan jälkeen yöunilleen nukahti silminnähden onnellinen ja myös aivan umpiväsynyt pieni prinsessa. Hyvillä mielin voin todeta onnistuneeni tavoitteessa aloittaa kesälomamme yhteisellä elämysreissulla.

Tästä on hyvä jatkaa kesän viettoa, vaikka mitä jännää ehdimme yhdessä puuhailla. Ainakin pari pyöräreissua on tiedossa, samoin visiitti Suomenlinnaan ja Tähtitorninmäelle. Eikä sitä koskaan tiedä, mitä hurjaa ehdimme keksiä kesän mittaan.

Syksyllä Isityyppiä odottavat sitten aivan uudet haasteet ja varovaiset askeleet kohti unelmia alkavat muuttua kunnon harppauksiksi, mutta näistä kuvioista lisää tuonnenpana, nyt on aika nauttia kesästä. Lisää kuvia seikkailustamme löydät Instagramista ja Facebookista

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Paljon onnea Tähystäjäprinsessa



Viime viikon torstai oli suuren juhlan päivä. Tähystäjäprinsessa täytti 3 vuotta ja juhlan kunniaksi oli tietenkin tiedossa kunnon seikkailut. Tie vei meidät Korkeasaareen. Isityypin päässä heräsi taas monenmoisia pohdintoja tällä reissulla.

Juhlan tuntua oli ilmassa jo keskiviikkona, kun Isityyppi poimi neidin päiväkodista kyytiin jo hyvissä ajoin ja aloitimme synttärit minilomalla.

Päiväkodista mukaan lähti iloinen neiti, mukana päiväkodin väen hieno kortti. Toki kaverit lauloivat onnittelulaulut, kolmella kielellä ja Tähystäjäprinsessa sai tarjoilla herkut kavereilleen.

Kotona odottivat sitten lahjat. Mummon ja papan hankkimat reppu ja ikioma onki saivat seurakseen potkulaudan ja neidin ihastelemat, vaaleanpunaiset reisitaskuhousut.

Kun seikkailuvarusteet oli nyt päivitetty olikin aika suunnata ulos. Potkulauta sopi mainiosti vauhdikkaalle neidille, vaikka tuon menon katselu kylmäsikin hetkittäin Isityypin sydäntä.

Torstaina oli edessä hieno, koko päivän kestänyt retki Korkeasaareen.


Reissujännitys oli aistittavissa jo aamiaisella ja reppua pakattiin suurella huolellisuudella. Junamatkaa säesti hyväntuulinen höpöttely ja loputtomien kysymysten tulva.

Mustikkamaan silta ylitettiin reippain askelin ja oli aika suunnata kohti Tähystäjäprinsessalle niin rakkaita eläimiä.

Nähtävää ja tehtävää riitti helposti yhden päivän tarpeisiin ja paljon jäi vielä näkemättäkin. Päivä hujahti tuossa tuokiossa yhteisestä touhuilusta nauttien. Isityyppi seurasi ihaillen ja suurella rakkaudella pienen prinsessan kykyä nauttia joka hetkestä juuri nyt, juuri tässä.

Suurimmaksi suosikiksi lopulta neidille tuntui jäävän saukko, jonka iloista pulikointia käytiin useampaan otteeseen ihailemassa pitkät tovit.

Ystävät ovat neidille tärkeitä, erityisesti tämä, lähes isosisko.

Myös aina sympaattiset mangustit saivat aikaan iloista kikattelua ja porot saivat asiaankuuluvat tervehdykset.

Lopulta reissun kruunasi pääsy katsomaan leijonien ruokintaa ja tästä puhuttiinkin moneen otteeseen vielä seuraavana päivänäkin.

Urheasti väsynyt synttärisankari jaksoi pitkän kotimatkan ja jäipä energiaa vielä toviksi leikkeihin kotiin saavuttuamme.

Onnellista, pientä neitiä katsoessaan totesi Isityyppikin päivän olleen onnistunut, hienoja yhteisiä hetkiä ja muistoja kertyi taas roppakaupalla.

Aikuisille suunnattuja juhlia en näille synttäreille järjestänyt


Nämä olivat tyttäreni juhlat, eivät veruke aikuisille kokoontua kahvittelemaan ja seurustelemaan. Minä halusin tyttäreni näiden juhlien keskiöön, pyrin järjestämään juhlat tyttäreni ehdoilla.

Itselleni on aina ollut vierasta se, että lapsen synttärit ovat aikuisten kokoontuminen. Ymmärrän toki kummien, mummien, setien ja tätien halun juhlistaa lasta, mutta minulle tuo tapakulttuuri on vierasta.

Aina ei tarvita paljon rahaa ja tavaraa, tämä kivikokoelma riittää mainiosti.

Lahjatkaan eivät mielestäni ole se oleellisin osa, vaikka lapsen toiveita kuullen lahjoja hankittiinkin. Minulle lapsen synttäreissä tärkeää on ihan muu. Suurin lahja jonka voin lapselleni antaa, on yhteinen aika ja muistot.

Puhelimen räveltäminen tai aikuisten väliset keskustelut eivät olleet tällä matkalla pääosassa. Tärkeintä oli eläytyä ja heittäytyä mukaan tytön vilpittömään riemuun ja uteliaisuuteen, olla läsnä, vastata loputtomiin kysymyksiin ja ihmetellä yhdessä.

Minä en ole erityisen varakas, eikä minulla ole ihmeellisiä erikoistaitoja. Isänä voin antaa sitä, minkä parhaiten osaan; aikaani ja täydelistä läsnäoloani. Uskon, että nämä kaksi ovat lapselle tärkeämpiä kuin mikään maailman mammona.