UA-119504795-1

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin, Keinupuisto. Pääsimme myös mukaan hurjaan operaatioon.



Tälle tutkimusmatkalle lähtiessä ilmassa oli väreilevää jännitystä. Olimme saaneet virka-apupyynnön isityypin vanhalta päiväkotiryhmältä. Edessä oli siis ylimääräisiä seikkailun elementtejä. Tähystäjäprinsessa puhkui aivan uudenlaista intoa matkaan lähtiessämme.

Tutkimusretkemme kohteena oli Helsingin Pihlajamäessä sijaitseva Keinupuisto. Isityypille tuo, tyttöjen puistonakin tunnettu paikka on tuttu jo työvuosilta.

Lisäksi meille oli kunniatehtävä päästä avustamaan isin vanhaa päiväkotiryhmää hurjassa vesistönylityksessä.

Perille päästyämme luonnollisesti ilmoittauduimme asianmukaisesti ja kävimme ryhmää johtavien aikuisten kanssa läpi tulevan toimintasuunnitelman.

Tähystäjäprinsessa oli tavoilleen uskollisena heti täysillä mukana toiminnassa.Turhaa ujostelua ei nähty, olihan ryhmä jo viime kevään salireissuilta tuttu.

Vesistönylitys osoittautui vielä liian jännittäväksi, niinpä Tähystäjäprinsessa keskittyi tarkkailijan ja kannustajan rooliin. Ensi syksynä uskon neidin jo hoitavan vesistönylityksen heittämällä.

Puistoon tutustuminen sai mukavaa lisäväriä uusista, isommista kavereista.


Kun vesistönylitys oli turvallisesti hoidettu, oli aika siirtyä puiston kimppuun. Nimensä mukaisesti
tämä puisto tarjoaa keinuja. Lukemattomia erilaisia ja erikokoisia keinuja.

Tähystäjäprinsessalle keinut olivat vielä himpun verran turhan isoja ja vauhdikkaita. Kavereiden avustuksella tyttö kuitenkin pääsi kokeilemaan vauhdin hurmaa lähes kaikissa puiston keinuista.

Isompien lasten vauhtikaan ei tällä kertaa ujostuttanut vaan tyttö paineli juoksujalkaa muiden perässä. Rohkeasti ja sinnikkäästi neiti yritti isompiensa mallin mukaan touhuta.


Rohkeasti ja reippaana Tähystäjäprinsessa paineli menemään kavereiden perässä

Edes välituntiaan paikalla viettäneet ylä-asteikäiset koululaiset eivät tyttöä häirinneet. Päinvastoin, suurella innolla kaksivuotias tyttäreni paineli tekemään tuttavuutta.

Teini-iän ensiaskelia ottavien tuttavuuksien kunniaksi on mainittava, että Tähystäjäprinsessa sai lämpimän vastaanoton.

Nimi, ikä ja muut perustiedot vaihdettiin sujuvasti ja hyvässä hengessä. Vaikka muuta väitetään, niin kyllä maamme nuoriso vaan omaa käytöstapoja ja tilannetajua.

Lopulta uusien kavereiden välitunti päättyi ja oli aika palata omiin hommiin. Toisten oppitunneilleen ja toisten puistotutkimusta jatkamaan.

Puisto ei ole suuren suuri tai huimasti varusteltu, mutta tarjoaa silti paljon puuhaa.


Meille mieluisaa lisämaustetta puistoon tuovat sitä ympäröivät metsäkaistaleet. Onhan meille edelleen metsä maailman paras leikkipuisto.

Puiston viereltä löytyy myös hurjan korkea kallio ja sitä ympäröivä, loputtomat seikkailut tarjoava metsä.

Kiipeily ja temppuilumahdollisuuksia tarjoaa viereinen skeittipuisto. Erityisesti talvella sieltä löytyy takuulla kulmakunnan parhaat mäenlaskupaikat.

Longinoja virtaa aivan puiston vierestä tarjoten mainiot puitteet leikkeihin tai vaikkapa vesistönylitykseen kaksoisköydellä.


Sillalla temppuilu tarjosi tekemistä pitkäksi aikaa.

Joen ylittävältä sillalta on hauska katsella virran kuohuja ja bongailla kaloja ja muita vedeneläviä.

Näihin maisemiin saa helposti rakennettua koko perheen päiväretken, puuhaa riittää helposti koko päiväksi.

Pääsimme myös tarkastamaan vanhan ryhmäni tukikohdan.


Lounaan nautimmekin hulppeasti sisätiloissa, joskin mielenkiinto kohdistui lounaaseen ja päivälepoon valmistautuviin kavereihin.

Tarkoilla silmillä neiti seurasi ryhmän puuhia ja syöminen meinasi unohtua. Paljon uutta ja jännää mahtui yhteen aamupäivään.


Uusi kuljetuskalusto pääsi taas tositoimiin. Tuo hieno kulkupeli saa oman postauksen ihan lähiaikoina.


Lopulta alkoivat pienet silmäluomet painaa niin, että oli aika suunnata vessan kautta kotimatkalle.

Uni voittikin jo ensimmäisten metrien aikana, mutta tästä seikkailusta riitti puhetta moneksi päiväksi.

Päivän tapahtumia on kerrattu moneen kertaan ja sovimmekin, että ensi kerralla jäämme myös lounaalle ja päiväunille.

Keinupuistoakin voimme suositella vierailukohteeksi. Aivan perheen pienimmille keinut ovat vielä turhan suuria, mutta puuhaa puistosta ja sen ympäriltä kyllä löytyy.

Tämä oli hieno syksyinen aamupäivä. Saimme paljon uusia elämyksiä ja kavereita. Suurkiitos Scoutit, että pääsimme mukaan hienoon operaatioon!


Muistathan seurata meidän seikkailuja myös Facebookissa ja Instagramissa.


keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Metsäretkellä syksyn merkkejä tutkimassa.



Kuulas syysaamu houkutteli tuhotrion metsäretkelle syksyn merkkejä tutkimaan. Tutut lähimetsät alkavat taas muuttaa muotoaan syksyn edetessä.

Kumisaappaisiin ja kurahousuihin sonnustautunut tähystäjäprinsessa tutki tuttuja maisemia uudella innolla. Syksy ja sateet olivat jättäneet uutta nähtävää jokaiseen kivenkoloon.

Tähystyskalliolla olemme kuluvan vuoden aikana seikkailleet lukemattomia kertoja. Joka kerta tuttu metsä tarjoaa uutta nähtävää.

Alkava syksy on jo vahvasti jättänyt jälkensä tuttuun maastoon. Tutkittavaa ja koettavaa riitti siis helposti koko aamupäiväksi.



Kurahousuista ja kumisaappaista innostunut tyttö sai tällä kertaa lähteä kävellen heti kotiovelta. Rinkka matkasi isityypin selässä väsymyksen varalta ja kätki sisälleen myös tarpeelliset eväät ja varusteet.

Matkan edetessä kävi heti selväksi, että pikkureppu olisi riittänyt. Intoa puhkuva neiti ei missään vaiheessa osoittanut pienimpiäkään väsymyksen merkkejä. Askeleet veivät tomerasti uusia luonnon ihmeitä tutkimaan.

Kersantti Karvatassu luonnollisesti osallistui tutkimuksiin.


Kaamosmasennuksesta ei ollut tietoakaan tehokaksikon nauttiessa touhuistaan. Toiminta kivenkoloihin kertyneissä lätäköissä olisi pitänyt saada videolle.

Neiti pomppi tomerasti jokaisessa löytämässään lammikossa. Tämän jälkeen koira herkutteli mukavasti hämmennetyllä kuravedellä. Yhteistyö on voimaa.

Aiemmin kerroinkin, kuinka tytöstä ja koirasta on kasvanut erottamaton parivaljakko. Tuo side on koko ajan vain vahvistunut. Nyt Kersantti Karvatassu alkaa olla selkeästi Tähystäjäprinsessan koira.






Yhteiset tutkimukset jatkuivat selvällä kaavalla. Kun toinen tehokaksikosta löysi jotain tutkittavaa, säntäsi toinen välittömästi auttamaan.

Eväätkin syötiin rinnakkain, tottakai.

Kotimatkan suurin riemu löytyi liukkaan kallion ja kurahousujen yhdistelmästä.


Tästä luonnon omasta liukumäestä nautittiin täysin rinnoin. Välillä haettiin lisää vauhtia lätäköstä ja taas mentiin.

Hurjasta vauhdista huolimatta, sekä kurahousut, että tyttö säilyivät tuossa leikissä ehjinä.

Tuttua polkua kotiinpäin astellessa löytyi vielä monta jännää ilmiötä. Kuten ruskan varovasti aluilleen puhkeava väriloisto.




” Puni, ei vinhe ” tuumi Tähystäjäprinsessa upean, syysasussaan koreilevan pensaan luona. Tästä alkoikin loputon vertailu, vihreiden ja punaisten lehtien välillä.

Lopulta pienet jalat alkoivat painaa ja nälkäkin vaivata. Isityyppi nappasi neidin rinkkaan ja oli aika suunnata kotiin.

Kuivat vaatteet päälle ja lounaspöytään istui nälkäinen, väsynyt ja hyväntuulinen taapero.

Syksy on hienoa aikaa ulkoiluun.


Aivan kuten jokainen vuodenaika. Oikeilla varusteilla vilu, märkä ja muut syksyn vitsaukset muuttuvat suureksi elämysmatkaksi. Kun pimeys kunnolla ottaa vallan, tuo otsalamppu ihan uuden mausteen näihin seikkailuihin.




Ulkoilua vastustavan propagandan väitteet syksyn kurjuudesta kannattaa unohtaa. Ulkoilusta voi nauttia tänä, vähän synkempänäkin vuodenaikana vallan mainiosti.

Sitä paitsi. Lätäköissä on hankala loiskutella kuivalla kelillä.




perjantai 7. syyskuuta 2018

Miksi Isityyppi ei haikaile oman ajan perään?



Oma aika on vanhemmuuden suuri kiistakapula, lähes pyhä lehmä. Näkemyksiä aiheesta on varmasti yhtä paljon kuin on vanhempia. Minun näkemykseni on varsin suoraviivainen; en koe tarvitsevani omaa aikaa, enkä peräänkuuluta oikeuttani siihen.

Vanhemmuudessa tarvitaan ryhtiä ja asennetta - tekstissä kerroin omasta arvomaailmastani ja tavoitteistani isänä. Kommentteja tuli paljon, samoin ajattelevista vanhemmista niihin, jotka tuomitsivat minut muita arvostelevaksi moukaksi.

Päätin siis kirjoittaa uuden tekstin, jossa avaan  näkemyksiäni lisää.

Suurin syy siihen, etten kaipaa omaa aikaa on se, etten koe sen kadonneen. Oman ajan tilalle olen saanut jotain paljon parempaa; yhteistä aikaa tyttäreni kanssa. Yhteistä aikaa pidän arvokkaana tässä vaiheessa, kun tyttäreni on vielä pieni ja kaipaa isiä seuraksi.

Ei mene montakaan vuotta, kun tytöllä on jo omat touhut ja kaverit. Tuossa vaiheessa meikäläisellä on omaa aikaa varmasti riittämiin. Nyt pieni neiti vielä kaipaa ja tarvitsee yhteistä aikaa, velvollisuuteni ja etuoikeuteni on sitä hänelle tarjota.

“Sinullahan on omaa aikaa kahmalokaupalla, kun kerran pääset harrastamaankin”


Harrastukseni eivät ole vähentyneet lapsen tulon myötä. Sen sijaan kaikki harrastukseni ovat saaneet mukavaa lisäväriä ja uutta sisältöä. Minun harrastuksistani on tullut meidän harrastuksia.

Käyn hyvin säännöllisesti nyrkkeilysalilla, ulkoilen ja liikun metsissä paljon, käyn juoksemassa ja pyöräilen sekä touhuan vetokoirahommia. Aivan kuten ennen tytön syntymääkin.

Salaisuus ei piile runsaassa omassa ajassa vaan siinä, että tyttö kulkee touhuissa mukana. Aivan kohta pääsemme ensimmäisille yhteisille kalareissuille vantaanjoen maisemiin tutustuen.

Harrastuksistani on tullut mukavaa yhteistä puuhastelua tyttäreni kanssa. Alusta asti minulle oli selvää, että tyttö kulkee mukana harrastuksissa. Tässäkin varmasti koittaa aika, kun isin harrastukset eivät enää kiinnosta ja tilalle tulevat omat, itselle tärkeät harrastukset.

Tuossa vaiheessa takana on kuitenkin lukemattomia yhteisiä hetkiä ja upeita yhteisiä muistoja. Niitä ei mikään vie meiltä pois. Vastaavasti, varhaislapsuudessa hukattuja hetkiä ei koskaan saa takaisin.

Harrastukseni antavat myös mahdollisuuden opettaa tytölle tärkeinä pitämiäni asioita. Vahvan luontosuhteen ja liikunnallisten elämäntapojen ensimmäiset siemenet on jo kylvetty. Nyrkkeilysalin upeasta arvomaailmasta on varmasti jäänyt muistijälki, joka säilyy loppuelämän.

Lapsen tulo ei lopeta harrastuksia. Harrastusten jatkaminen ei myöskään vaadi laajoja logistisia järjestelyitä sen oman ajan turvaamiseksi. Tenava mukaan ja kaikki hyötyvät.

“Äly hoi, ei kai noin kevyestä arjesta kaipaakaan lepoa”


Minä uskon siihen, että arjen keveys ja raskaus on täysin jokaisen omissa käsissä. Säännöllinen päivärytmi ja vahvat rutiinit auttavat pitkälle kohti sujuvaa, vaivatonta arkea.

Huonot, rikkonaiset yöt, olemattomat päiväunet ja liikaa energiaa pursuava lapsi ovat kaikki tuttuja ilmiöitä. Nuo kaikki ovat ratkenneet samoilla lääkkeillä.

Samanlaisena toistuva päivärytmi tarkkoine rutiineineen ja riittävästi ulkoilua ja mahdollisuuksia purkaa energiaa.

Puolitoista vuotta ehdin elää työssäkäyvän vanhemman arkea ennen koti-isäksi jäämistä. Tuota arkea ei ole ikävä, mutta en minä sitä mitenkään ylipääsemättömän raskaana pitänyt.

Kukonlaulun aikaan koiran kanssa tehty aamulenkki ja siihen päälle työpäivä parin tunnin unilla ei toki ollut aina herkkua. Mutta sellaista elämä on, joskus vähän rankempaa.

Arjen raskaus on silmissäni lopulta puhtaasti asennekysymys. Aina voisi päästä helpommalla, aina voisi olla joku asia paremmin.

Suuntaako energian noihin epäkohtiin vai keskittyykö nauttimaan siitä mitä on, on jokaisen oma valinta.

Elämä kokonaisuudessaan on asennekysymys. Aina voi valita, keskittyykö valittamiseen vai pyrkiikö muuttamaan asioita.

Olen onnekas siinä suhteessa, että tyttäreni on perusterve. Ei allergioita, koliikkia tai muitakaan vastaavia ongelmia.

Onko arkeni sitten kevyempää tai raskaampaa kuin jonkun muun, on joutavaa vertailua.

Erilaista se varmasti on. Onko se, että nautin arjestani joltakulta jotain pois? Eipä taida olla.

Minä olen luonut meidän arjen omalla tavallani minun ja tyttäreni näköiseksi niin, että me molemmat siitä nautimme. Jokaisella on oikeus toimia samoin.

Ajan viettäminen tyttäreni kanssa ei ole velvollisuus, se on suuri etuoikeus.


Minulle isyys on suuri kunniatehtävä, ajan viettäminen ja yhteinen puuhastelu tytön kanssa on mieluista puuhaa. Mikä parasta, tyttökin tuntuu arvostavan yhteisiä puuhiamme.

En kaipaa aikaa ennen lasta, elämässäni on juuri näin kaikki mitä tarvitsen. Saatan olla hivenen outolintu, mutta en kaipaa omaa aikaa, nautin isyydestäni. Toki, olen myös ylpeä pienestä prinsessastani.

Sitä paitsi, mitä minä sillä omalla ajallani tekisin? Todennäköisesti suuntaisin askeleeni nyrkkeilysalille, lenkille tai metsään. Kuten jo olen sanonut, oma aikani ei ole kadonnut, se on muuttanut muotoaan.

Koenko nyt olevani muita parempi vanhempi?


En todellakaan, epäonnistun ja teen virheitä jatkuvasti. Se on elämää. Oleellista on epäonnistumisten jälkeen yrittää uudelleen.

Näinhän nuo taaperotkin tekevät uusia taitoja opetellessaan. Epäonnistuvat ja kaatuvat. Nousevat ylös ja yrittävät uudelleen. Taas kerran, lapsista on hyvä ottaa oppia.

Lapsi ei tee mitään puolivaloilla. Kaikkeen tekemiseen heittäydytään täysillä. Varsin mainio toimintamalli tähän vanhemmuuteenkin.

Itselleni merkityksellisin vaikuttaja isyyteeni koettiin Kätilöopiston käytävällä. Kävelin uninen, kapaloitu, reilun vuorokauden ikäinen tyttö sylissäni tuota käytävää, rauhoitellen tyttöä uneen.

Muistan ikuisesti, miltä tuntui, kun ymmärsin tuon vasta maailmaan tulleen pienen ihmisen luottavan minuun. Luottavan niin paljon, että oudossa maailmassa minun syliini oli turvallista nukahtaa.

Tytön vaipuessa uneen, kuiskasin pieneen korvaan: ” isi on tässä sinua varten, aina kun tarvitset”

Tuon lupaukseni minä aion pitää.


Meidän arkisia touhuja ja temmellyksiä voit seurata myös facebookissa ja instagramissa.






sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Hei hei kesä, tervetuloa syksy. Katsaus Isivuoden kesään.



Vuosi on kääntynyt kalenterinkin mukaan syksyyn. Illat hämärtyvät, sää viilenee ja ruska alkaa puhjeta väriloistoonsa. Pikkuhiljaa kaivetaan esiin paksummat vaatteet ja tietysti otsalamput valmiiksi seikkailuihin pimenevissä syysilloissa. On aika luoda viimeinen silmäys taakse jääneeseen, huikeaan kesään.

Kulunut kesä oli kaikin puolin todellinen unelmakesä. Säät jaksoivat keikkua hellelukemissa ja kivaa tekemistä riitti. Syksyn suurin haaste tuleekin olemaan se, että touhuja siirtyy väistämättä takaisin sisätiloihinkin.

Kesä koti-isänä oli yhtä juhlaa. Toki tämä koti-isyys on ollut mahtavaa aikaa läpi kuluvan vuoden. Kun rajattomaan vapauteen ja yhteiseen aikaan tytön kanssa yhdistyi vielä todellinen intiaanikesä, on pakko myöntää pienen haikeuden vaivaavan.

Vaikka syksystäkin pidän ja tiedän upeita hetkiä tytön kanssa olevan tarjolla joka päivä, tuntuu olo haikealta kesää muistellessa. Voin todeta takanani olevan elämäni hienoin kesä. Nyt olo on samankaltainen, kuin aikoinaan kesälomalta kouluun palatessa.


Mekko, hellehattu ja rutkasti aurinkorasvaa. Siinä kuluneen kesän perusvarusteet.


Kesän ylivoimainen kohokohta oli tietysti Suuri Mummolaseikkailu. Retki ylitti lopulta kaikki odotukset ja pari viikkoa kului reissun jälkeen pienessä retkikrapulassa. Tavallisesta arjesta kiinni saaminen oli yllättävän hankalaa.

Sillä se lähtee, millä on tullutkin, toteaa vanha viisaus. Meillä onkin jo suunnittelu kovassa käynnissä uusia pyöräreissuja varten. Kalustokin on uusiutunut, mutta näistä tulee ihan omat postauksensa myöhemmin.

Kesän aikana näimme monta upeaa leikkipuistoa.


Tutkimusmatkamme veivät meitä moniin hienoihin puistoihin ja jokainen reissu tarjosi paljon uusia kokemuksia. Mummolareissun jälkimainingeissa viime viikolla jatkuivat tutkimusmatkamme. Uusia puistoja koluamme vielä syyskuun ajan.


Leikkipuistot olivat pullollaan kivaa puuhaa.


Syyskuun lopussa valitsemme puistoista oman suosikkimme. Tuon puiston henkilökunnalle viemme tietysti myös pienen palkinnon.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että leikkipuistot ovat olleet hienoja. Erityisen vaikutuksen meihin on tehnyt puistojen loistava henkilökunta. Hienoa duunia hyvällä asenteella, kiitos teille puistotädit ja -sedät.

Kesään mahtui lukemattomia metsäretkiä ja tietysti hienoja hetkiä salilla.


Metsät ovat meille mieluisia paikkoja touhuta. Leikkipuistot ovat hienoja, mutta metsä on edelleen maailman paras leikkipuisto. Lukemattomat aamiaiset ja välipalat syötiin lähimetsissä, joissa koluaminen jatkuu edelleen lähes päivittäin.

Salilta emme pitäneet kesätaukoa. Tähystäjäprinsessa oli mukana jumppaamassa, valmentamassa ja tietysti legendaarisen MMAB - ryhmän treeneissä.


Salilla Tähystäjäprinsessa viihtyy aina


Kesään mahtuivat myös kolmet synttärit. Isityyppi täytti 40 vuotta ja kohta perään Tähystäjäprinsessa 2 vuotta. Ison tytön taituruudella neiti piirsi kortin onnittelemaan Pappaa 70 vuoden täyttymisestä.

Syksyä kohti Tuhotriomme suuntaa hyvillä mielin ja uusia seikkailuja odottaen. Jokainen päivä tuo mukanaan uutta nähtävää ja koettavaa. Ja on meillä tietysti takatasku pullollaan suunnitelmia tätä blogiakin varten.


Oikein mukavaa ja seikkailuntäyteistä syksyä kaikille lukijoille.


Terveisin Tähystäjäprinsessa, Isityyppi ja Kersantti Karvatassu



tiistai 28. elokuuta 2018

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin. Hakaniemen ranta



Tähystäjäprinsessa ei juurikaan ole seikkaillut Helsingissä julkisilla liikennevälineillä. Elämyksiä etsien hyppäsimme metroon ja ajelimme Hakaniemeen. Tori tai kauppahalli eivät tällä kertaa kiinnostaneet.

Metro oli neidille suuri elämys. Nähtävää riitti joka puolella. Myös saman vaunun muut matkustajat saivat osansa näistä elämyksistä. Tytön iloinen höpöttely ja asioiden kommentointi jatkui nimittäin kuuluvalla äänellä koko matkan.

Hakaniemen asemalla alkoikin hissiseikkailu. Kahdella hissillä huristeltuamme pääsimme lopulta ulos. Nopea visiitti ympyrätaloon kauppaan ja rantaan.

Leikkipaikka on aivan Merenrannassa. Hyvä tovi kuluikin veneitä ja upeaa maisemaa ihaillen. Taustalla näkyvät junat veivät neidin huomion, pitääpä ensi kerralla tehdä visiitti rautatieasemalle.

Tuttuun tapaan, tämäkin puisto on jaettu isompien ja pienempien kävijöiden alueisiin. Pienten puolelta löytyy jopa oma katos vaunuille. Melko luksusta.

Maisemien kontrastissa riitti Tähystäjäprinsessalla ihmeteltävää. Toisella laidalla meri veneineen ja toisella ympyrätalo ja Hakaniemen tori sekä vilkas liikenne.

Puuhaa riitti, mutta puisto jätti melko karun vaikutelman.


Viereisellä niityllä omaa elämäänsä pitäneet rantojen miehet eivät vähentäneet tuota karuutta. Elämäähän sekin vain vivahteineen on, mutta ihan kaikkia vivahteita ei ehkä halua lapsille esitellä.

Muutenkin puiston yleisvaikutelma oli aavistuksen karu. Kaikki leikkivälineet löytyivät ja olivat hyvässä kunnossa. Maisemissa ei ollut valittamista. Mutta silti, jostain syystä, sellaista leikkipuiston lämpöä ei täällä ollut.

Tähystäjäprinsessa ei noista elämän synkemmistä sävyistä välittänyt, vaan ryntäsi innolla tutkimaan uutta leikkipaikkaa. Paikalla ollut päiväkotiryhmä liiveineen vei suurimman huomion.


Varmoin askelin liukumäkeä valloittamaan.


Ryhmän vauhti ja meteli selvästi ujostuttivat. Aluksi neiti tarkkailikin menoa keinun turvista, vähän kauempaa. Suuri kiipeilyteline liukumäkineen kuitenkin veti puoleensa ja sinne tyttö lopulta hujahti muiden mukaan.

Hivenen neiti arkaili isoa lapsimäärää ja varmisteli katseellaan isin olevan lähellä. Reipas ja rohkea neiti selvästi vielä vierastaa tällaisia tilanteita, mutta kivan leikin löytyessä uskaltautuu jo mukaan touhuihin.

Suuri kiipeilyteline ja mutkainen liukumäki tarjosivat suurimmat elämykset.


Isityypille tuo liukumäki aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Hurjapäinen neiti kun syöksyi tuossa kourussa kieppuen mitä kummallisimpiin asentoihin.

Vauhdin hurmasta nauttiva tyttö vaan tykkäsi ylimääräisistä pirueteista matkan varrella. Tässä mäessä menikin hyvä tovi ja Tähystäjäprinsessa sai arvokasta oppia oman vuoron odottamiseen.

Liukumäen jälkeen löytyi vanha suosikki, hiekkalaatikko. Isityypin tehtäväksi tuli kaivaa märkää hiekkaa esiin hiekkakakkuja varten. Hiekkalaatikon kupeessa oleva keittiö pääsi myös tositoimiin. Taatelijäätelöä valmistui urakkavauhdilla.

Ennen lounasta ehdittiin vielä testata puiston hienot keinuhepat. Isin arvion mukaan keinuhepat olivat tytölle turhan isoja. Neiti kuitenkin näytti, ettei moisista pikkujutuista kannata välittää.


Ei hätää Isi, kyllä mä jo pärjään.


Tähystäjäprinsessan tuttuun tyyliin keinuhepat lähtivät välittömästi vauhdikkaalle laukalle. Neiti myös harjoitteli vikellyksen alkeita, nousten reippaasti seisomaan hepan selkään. Isityypin pumppu otti taas pari ylimääräistä spurttia, mutta taidokkaasti tyttö tasapainoili.

Lounaan nautimme aivan meren rannassa upeita maisemia ja junia ihaillen.


Banaaneja ja pillimehua makustellessa oli kiva ihailla merimaisemaa. Ruoka maistui ja tytön iloinen höpöttely säesti ruokailua. Hyvillä mielin aloitimme hiljalleen kotimatkaa.

Teimme vielä pienen ylimääräisen lenkin rantaa pitkin ennen metroon hyppäämistä. Tyttö myös keksi uuden kivan leikin. Kivien nakkelu veteen olisi varmasti jatkunut loputtomiin, ellei kyyti kotiin metrolla olisi odottanut.

Paluumatkallakin riitti ihmeteltävää ja taas kanssamatkustajat saivat nauttia tytön kuuluvasta jutustelusta.

Puisto ei ollut aivan meidän mieleen, mutta kokonaisuutena retki oli hieno. Tähystäjäprinsessa näki ja koki taas paljon uutta.


Lounastauko. Maisemissa ei valittamista.


Huomasin myös meidän tytön kanssa olevan aivan liian maalaisia viihtyäksemme ydinkaupungin sykkeessä ja vilinässä. Liikaa autoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääntä. Kaikkea liikaa.

Iltapäivällä suuntasimmekin kulkumme meille niin rakkaaseen ja aina rauhoittavan metsään.

Tutkimusmatkamme pääsivät taas vauhtiin pienen tauon jälkeen ja uudet seikkailut odottavat. Muistattehan, että kohteet arvotaan teidän lukijoiden ehdotuksista. Rohkeasti siis kommentoimaan ja paljastamaan teidän suosikkipuistot.









torstai 23. elokuuta 2018

Isivuoden toinen koti, Combat Society


*yhteistyössä Combat Societyn kanssa


Nyrkkeilysali on meille tuttu paikka. Alle vuoden ikäisestä tyttäreni on kulkenut mukanani. Nyt neiti on matkassa käytännössä aina, kun menen salille. Salista onkin muodostunut meille toinen koti.

Lukijani tietävätkin, että yhteiset reissut nyrkkeilysalille ovat osa meidän arkea. Tyttö kulkee mukana myös erään hienon treeniporukan kokoontumisissa.

Sali, jossa käymme ei ole mikä vaan kamppailusali. Kamppailukeskus Combat Society on tällaiseen, yhteiseen puuhasteluun mitä mainioin paikka.

Isityyppi on tuolla salilla luotsannut nyrkkeilijöitä syksystä 2011, ja viihtynyt erinomaisesti. Oli siis selviö, että jälkikasvu seuraa perässä salielämää makustelemaan.

Salista onkin muodostunut meille jo toinen koti ja tyttö on saanut monia uusia ystäviä. Neiti myös muistaa nimet käsittämättömällä varmuudella. Menomatkaa salille yleensä tahdittaakin kaverien loputon luettelu. Otto, Elli, Teo, Milo, Hanna, Tiia, Make…. Lista tuntuu kasvavan joka kerralla.

Mutta mikä paikka Combat Society oikein on?


Combat Society on Helsingissä, Malmilla toimiva kamppailukeskus. Lajivalikoimaan kuuluvat BJJ, nyrkkeily, vapaaottelu, aikido, kickboxing ja kombatan.

Nuorimmat treenaajat aloittavat tatameilla temmeltämisen kolmevuotiaina ja vanhimmilla kävijöillä taidetaan jo olla 70 paremmalla puolella.

Myös harrastajien tasossa on eroa. Saman katon alle, jopa samoihin treeneihin mahtuvat kuntoilijat ja lajiensa ammattilaisottelijat.

Junioreihin täällä panostetaan vahvasti. Aivan perheen pienimmille on oma budopeukaloiset ryhmänsä, jossa telmitään yhdessä vanhempien kanssa.

Vanhemmille lapsille löytyy budokoulu, Junnu BJJ ja nyrkkeilykoulu. Iän karttuessa näistä on helppo sukeltaa mukaan aikuisten ryhmiin.


Tähystäjäprinsessa viihtyy erinomaisesti salin temmellyksen keskellä.

Myös kilpailumahdollisuuksia junnuille löytyy. Seuran BJJ juniorit ovatkin niittäneet mainetta ja kunniaa ja arvometalliakin on kertynyt melkoinen määrä.

Ja sitten se hienoin ilmiö. Joukosta löytyy perheitä, jotka ovat aloittaneet budopeukaloisissa ja käyvät salilla nyt koko perheen voimin, kukin omissa treeneissään. Löytyypä joukosta isä ja tytär, jotka nappasivat SM - mitalit kaulaansa samoista kisoista.

Combat Society on siis todellinen koko perheen kamppailukeskus.

Parasta täällä on kuitenkin käsittämättömän kova yhteishenki.


Tuosta huikeasta yhteisöllisyydestä Tähystäjäprinsessakin pääsee nauttimaan aina salilla ollessaan. Jokaisella riittää pieni hetki taaperolle, moikkaamiseen, yläfemmoihin ja kuulumisten vaihtamiseen.

Neidin ylimääräinen ujous onkin salireissujen myötä kadonnut. Enemmän hämmennystä herättää ihmiset, jotka eivät tervehdi tai tule jutulle. Salilla kun on totuttu siihen, että kaikki huomioidaan ja moikataan.

Sama henki vallitsee aikuisten treenareiden kesken. Kaikki ovat osa suurta perhettä, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Hyväntahtoisesta, pahaa tarkoittamattomasta naljailusta saa jokainen osansa.

Kilpailupaikalla tämä joukkio kerää huomiota. Kun yksi porukasta kisaa, ei kannustusta puutu. Omien otteita käydään seuraamassa ja kannustamassa yli laji- ikä- ja sukupuolirajojen.

Sama kannustava ilmapiiri vallitsee treeneissä. Huonoimpanakin päivänä voi luottaa siihen, että tsemppaamisen puutteesta ei jää homma kiinni.

Ei salin nimi turhaan ole Combat Society. Yhteisöllisyys on yksi tärkeimmistä toiminnan arvoista.

Treeneihin tuloa ei täällä tarvitse perua lapsenvahdin ohareiden takia


Tähystäjäprinsessa ei ole ollenkaan ainoa perheen pienimpien edustaja aikuisten treenien keskellä. Moni muukin salin vakiokävijän tenava on ollut tatamin tai kehän laidalla keikkumassa.

Tässäkin korostuu yhteisöllisyys. Toki lapset ovat vanhempiensa vastuulla, mutta koko kylä tarvittaessa kasvattaa. Ja katsoo perään. Ohjaa pois jaloista tai auttaa vesipullon avaamisessa.

Mitään ongelmia tästä käytännöstä ei ole ollut. Tietyt pelisäännöt toki täytyy olla, mutta lapset oppivat ne nopeasti. Sääntöihin myös sitoudutaan, onhan sali joka lapselle melkoinen aarreaitta.

Saliin tutustumisessa on yksi iso riski; tänne voi jämähtää loppuelämäksi


Vuodesta toiseen samat naamat pyörivät salilla. Uusilta peruskursseilta jää aina väkeä mukaan toimintaan. Useamman vuoden käyneistä harva jää pois toiminnasta.

Vanhat, pitkän linjan treenarit jatkavat mukana, ottaen myös vetovastuuta kantaakseen. Perheiden tullessa mukaan kuvioihin ne usein seuraavat mukana salille, aivan kuten Isityypin pieni prinsessa.


Täällä lapset ovat tervetulleita mukaan touhuamaan.

Tämä ei ole vain sali. Täältä löytyvät myös kaverit. Uusia, vuosien ystävyyksiä on solmittu ja solmitaan jatkossakin. Monelle täältä löytyy se toinen koti ja tärkeä kamppailuperhe, joka pitää omistaan huolen.

Iloisia jälleennäkemisiäkin tapahtuu. Vanhat treenarit yleensä eksyvät takaisin, joskus vuosienkin tauon jälkeen.

Treenari voi lähteä Combat Societyltä, mutta Society ei lähde treenarista.


Kuluvalla viikolla pyörähtivät käyntiin joka lajin peruskurssit täydellä volyymilla. Vielä ehtii mainiosti mukaan.








torstai 16. elokuuta 2018

Vanhemmuudessa tarvitaan ryhtiä ja asennetta.



Kelpaako tytölle enää mikään vähempi? Tällaiseen kysymykseen törmäsin taannoin. Jäin pohtimaan asiaa, kun huomasin ihmetteleväni, miksi moisia kysellään. Miksi lapselle pitäisi kelvata jokin vähemmän?

Kysymyksen kirvoittajana olivat tutkimusmatkamme leikkipuistoihin. Huoli oli kova. Jos tyttäreni tottuu näkemään uusia puistoja jatkuvasti, tyytyykö hän enää vähempään?

Koko kysymys oli niin hämmentävä, etten osannut oikein vastata mitään. Lopulta ymmärsin, mikä tuon huolen taustalla oli. Se sai minut surulliseksi.

Kysymyksen taustalta löytyy nykymaailman suurin vitsaus, loputon tarve päästä helpolla. Lapsen etua ajatellaan, kunhan aikuisen ei tarvitse nähdä liikaa vaivaa.

Tuollainen ajattelu ei sovi vanhemmuuteen. Minä en hyväksy tuota asennetta tyttäreni suhteen keltään, kaikkein vähiten itseltäni.

Vanhemmuudessa ei mennä siitä, missä aita on matalin. Vanhempana asiat on pyrittävä tekemään aina vähän paremmin.


Se mitä minä teen vanhempana on suoraan suhteessa tyttäreni hyvinvointiin. Niinpä on vain yksi vaihtoehto: kasvaa ja kehittyä vanhempana koko ajan.

Lasta kohtaan on väärin, jos vanhemmat pyrkivät pääsemään helpolla roolistaan. Yleisesti on loukkaus ihmisyyttä kohtaan mennä aina siitä missä aita on matalin.

Vanhemmuus on maailman suurin kunniatehtävä. On suuri etuoikeus saada olla isä tai äiti. Oma lapsi ei ole taakka, se on hienoin asia maailmassa.


Lapset tarjoavat päivittäin upeita kokemuksia meille vanhemmille.


Näin ollen on selvää, että pyrin joka päivä olemaan paras mahdollinen faija pienelle prinsessalleni. Minun velvollisuuteni on turvata tytölle hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Siinä duunissa ei voi etsiä vähimmän vaivan tietä. Itsensä pitää laittaa likoon joka päivä täysillä.

Kuten ennenkin olen sanonut, aikuisella on vain velvollisuuksia. Lapsen tulo maailmaan on aina aikuisten valinta. Itsestään selvää on siis se, että aikuisten tulee myös kantaa vastuu valinnastaan.

Tässä yhtälössä ainoa, jolla on oikeuksia on lapsi. Lapsen tarpeiden pitää aina mennä aikuisen ambitioiden edelle.

Kuluneena kesänä törmäsin toiseenkin, vähintään yhtä hämmentävän kommenttiin.


”Kyllä isälläkin pitää olla omaa aikaa, ei koko aikaa voi olla lapsen kanssa” Jaa, että sellaista. Rohkenen olla tästäkin eri mieltä. Ei, isällä ei pidä olla omaa aikaa. Jos pitäisi, niin en olisi hankkinut lasta.

Tässä vaiheessa pidän tärkeänä viettää mahdollisimman paljon aikaa tyttäreni kanssa. Siten luodaan vahva suhde, joka kantaa ja säilyy hyvänä tulevinakin vuosina.

Muutaman vuoden kuluttua tytöllä on jo omat menonsa ja kaverinsa. Ja niin pitääkin olla, se on täysin luonnollista. Faijan kanssa vietetty aika ei ole enää silloin kovassa huudossa. Tuolloin on vaikeaa luoda vahvaa isä - tytär suhdetta.

Jäin koti-isäksi nimenomaan viettääkseni mahdollisimman paljon aikaa tytön kanssa, luodakseni yhteisiä elämyksiä ja muistoja. Se on hivenen vaikeaa, jos painelen omissa menoissani sitä omaa aikaa viettämässä.

Harrastuksissa neiti kulkee mukana niin paljon, kuin logistisesti on mahdollista. Tähänkin on yksinkertainen syy. Minulle harrastukset ovat olleet iso osa elämääni. Tottakai haluan tyttäreni olevan mukana minun elämäni tärkeissä kiintopisteissä.


Pieni prinsessa tarkkana kehän reunalla. Kuten niin monesti ennenkin.

Omaa aikaa en varsinaisesti edes kaipaa. Eikä se mihinkään ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan. Minun aikani tilalle on tullut meidän aikaa, maailman arvokkainta pääomaa.

Mielenkiintoista on sekin, että muut katsovat oikeudekseen määritellä, paljonko minun tulee viettää aikaa tyttäreni kanssa.

Nykymaailman individualismi ja 'minä minä' - ajattelu sopivat kehnosti vanhemmuuteen.


Itsekeskeisyydestä luopuminen on ensimmäinen, ehkä tärkein askel vanhemmuuteen. Vanhemman ensisijainen tehtävä on huolehtia jälkikasvustaan. Omat halut ja toiveet on asetettava taka-alalle.

Minä en ole keskeinen toimija, tyttäreni on. Minulla on kunniatehtävä hoitaa ja kasvattaa pientä prinsessaani. Tärkeämpää työtä ei olekaan. Siksi minun pitää keskittyä hommaani täysillä. Tästä duunista ei oteta lomaa.

Olen kuullut vanhempien tarvitsevan omaa aikaa, lomaa lapsista. Siis niistä pienistä maailman valoista. Lomaa? Omista lapsista? En voi olla ainoa, kenen mielestä tämä kuulostaa absurdilta.

Luen jonkin verran toisten vanhempien blogeja. Leikkipuistoissa tulee myös vaihdettua ajatuksia vanhemmuudesta. Monesti hämmästyn kohtaamani valituksen määrää.

Keskeinen teema on vahva. Minun haluni, minun tarpeeni, minä minä minä. Olen myös törmännyt eräänlaiseen aamukampa-ajatteluun. Lasketaan aikoja hoidon aloitukseen, koulun aloitukseen ja milloin mihinkin.

Syykin laskemiseen on selvä. Lapsi on silloin jonkun muun hoivissa ison osan ajasta. Niin ja niin monta vuotta ja vapaus koittaa. Helvetti soikoon, onko vanhemmuus muka jonkinasteinen vankila?

Helpolla pääsemisen kulttuuri ja vanhemmuus eivät voi kulkea käsi kädessä. Vanhemmuus on tehtävä, joka vaatii selkärankaa. Ryhtiä ja asennetta.