Isityyppi miehisyyttä pohdiskelemassa

Minulle nyrkkeilysali on aina ollut rakas paikka. Salin ilmapiiri, treenikaverit ja avoimet ovet ovat tarjonneet turvasataman elämän myrskytessä ympärillä.

Saleilta olen myös saanut tärkeimmät opit ja valmiudet elämääni. Noissa kovin miehisissä ja myös karuina nähdyissä piireissä olen saanut pohjan miehuuteeni ja myös isyyteeni.

Nyrkkeilysalilla oppi miehuuteen tulee lopulta kahden asian kautta. Nöyryyden ja intohimon. Salilla turhat luulot itsestä karisevat nopeasti.

Kyllä, minun mielestäni jokaiselle miehelle tekee hyvää saada välillä vähän turpaansa. Siinä myllyssä turha, perusteeton omahyväisyys jauhetaan ulos tehokkaasti.

Samassa myllyssä myös oppii arvostamaan itseään ja omia rajojaan. Miehelläkin on oikeus olla heikko, se tulisi jokaisen oppia ymmärtämään. Nyrkkeilysalien hämärässä opin myös jalouden merkityksen.

Heikompansa sortaminen on väärin, raukkamaista. Heikompiaan voi tukea kasvamaan vahvemmaksi, toiminta, joka on jokaisella nyrkkeilysalilla arkipäivää.

Minulle tämä ajattelumalli ei edusta toksista maskuliinisuutta, tuota kirottua, miehisyytensä etsijät eksyttävää termiä. Minulle se edustaa ennen kaikkea kunnioitusta.

Kun on riittävän nöyrä ja ymmärtää miten kunnioitus ansaitaan, osaa katsoa maailmaa oikein. Vain nöyryyden kautta löytyy suurin eteenpäin vievä voima, halu kehittää itseään, halu tulla paremmaksi. Intohimo.

“Isänä minun tulee tarjota tyttärelleni hyvä miehen malli, näyttää miten toimii oikea mies”

Salilla, nyrkkeilyssä tuo nöyryyden ruokkima kasvun halu ajaa treenaamaan enemmän, treenaamaan paremmin ja kovempaa. Tekemään töitä, koska nöyryys herätti ymmärryksen, että se on ainoa tie.

Jossain vaiheessa tuo halu kasvaa myös ohjaamaan salin ulkopuolista maailmaa, ohjaamaan koko elämää.

Nyrkkeilysali ja kilpakehät opettivat pärjäämään omillaan, luottamaan omiin kykyihin ja myös tiedostamaan niiden rajat. Voittojen ja tappioide kohtauspinta myös opetti ymmärtämään heikkouteni ja luottamaan vahvuuksiin.

Tuo oppi on ollut arvokasta myös isyydessä. Isänä minun tulee tarjota tyttärelleni hyvä miehen malli, näyttää miten toimii oikea mies.

Minun on oltava ensisijaisesti hyvä isä, joka onkin aivan oma maailmansa, täynnä haasteita. Mutta koen tehtäväkseni myös antaa malli, jonka avulla tuo pieni neiti voi miehuutta arvioida ja arvostaa.

Minulla on tärkeä tehtävä opettaa, miten naisia ja perhettä arvostava ja kunnioittava mies toimii. Ei minun tehtäväni ole ristikuulustella tulevia poikaystäviä ja sulhaskandidaatteja.

Eikä minun edes tarvitse, kun voin opettaa tyttäreni arvostamaan itseään niin paljon, että osaa aikanaan valita itselleen oikein.

“Jokaisen miehen pitää löytää oma tiensä mieheksi”

Ennenkaikkea, vuodet nyrkkeilysalilla opettivat omat rajani, oman paikkani. Kiitos tuon opin, en koe tarvetta todistella itseäni tai kykyjäni, minä tiedän ne itse, se riittää.

Minkäänlaiseen mittailuun ei ole tarvetta. Sillä vain sieltä, omasta terveestä itsetunnosta ja sen ruokkimasta itseluottamuksesta voi kasvaa terve, tasapainoinen maskuliinisuus.

Tämä on minun tarinani, minun polkuni ja se on tässä kaikkein oleellisinta. Jokaisen miehen pitää löytää oma tiensä mieheksi, oma tasapainoinen maskuliinisuutensa. Mitään yleismaailmallista, kaikille sopivaa, yhtä totuutta on mahdoton antaa.

Samalla periaatteella, ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa olla mies. Jokaisen pitää löytää oma itsensä, vasta sitten löytyy se miehuus ja oma tapa ilmaista sitä.

Jos olisi pakko antaa yksi ohje, jonka varassa kasvaa mieheksi, olisi ohjeeni perehtyä siihen, miten susilauma ja sen johtaja toimii. Johtajan, ultimaattisen alfauroksen tehtävä kun on hyvin selkeä; protect and provide.

Tuon ohjeen varassa tuskin kasvaa miehuudessaan pahasti kieroon.

Lapsellakin on tarve ja ennenkaikkea oikeus omaan aikaan

Käännymme kotipihaan, punainen paholainen autotalliin ja käsi kädessä astelemme ovelle. Tutulla rutiinilla kamppeet paikoilleen ja vessakäynnin jälkeen olemme valmiit yhteiseen iltaan.

Tähystäjäprinsessa ei kuitenkaan säntää täyttä päätä leikkeihin, vaan kömpii kirjan kanssa sänkyynsä pehmolelujen keskelle. Isityyppi saa kaikessa rauhassa keitellä ja juoda kahvit neidin tutkiessa kirjaansa

Pientä kiukkua on ilmassa, Tähystäjäprinsessan vastaukset tulevat yksitavuisina ja varsin tiukalla äänenpainolla. Koko pieni olemus huutaa ‘jätä minut rauhaan’

Tiuskaistujen vastausten keskellä neiti kuitenkin varmistaa katseellaan Isityypin olevan lähellä. Itsekin otan kirjan ja köllähdän sänkyyni lueskelemaan, tiedän ettei tyttäreni ole minulle vihainen tai muutenkaan pahoilla mielin.

Pieni neiti on uupunut päiväkotipäivän tuomasta sosiaalisesta paineesta ja tarvitsee omaa rauhaa, aivan kuten me aikuisetkin joskus. Aikansa tankattuaan tyttö kömpii viereeni ja haluaa minun lukevan hänelle.

“Aina eivät ole iltojen tankkaustuokiot menneet näin sujuvasti, pääasiassa minun hölmöyteni takia”

Kirja saattelee meidät seikkailuun neuvokkaan mäyrän kanssa ja Tähystäjäprinsessa hivuttautuu tiukasti Isityypin kainaloon. Pieni keho rentoutuu ja tarinan päättyessä neiti on taas täynnä iloa ja virtaa leikkeihin.

Nyt voimme käydä keskustelun päivällisen ruokalistasta ja Isityypin tehtävistä tulevien touhujen leikkikaverina.

Aina eivät iltojen tankkaustuokiot ole menneet näin sujuvasti, pääasiassa minun hölmöyteni takia. Olen höösännyt ja häsännyt, houkutellut neitiä leikkeihin, toiminut kuten niin moni aikuinen toimii, hyvää tarkoittaen mutta niin väärin.

Jokaisella aikuisella tulee hetkiä, jolloin tarvitsee omaa rauhaa. Vanhemmilla tulee hetkiä jolloin pitää saada olla hetki yksin omien ajatustensa kanssa. Ja suureen ääneen me aikuiset kerromme miten tuota rauhaa tarvitsemme, miten meillä on siihen oikeus.

“Tarinan opetus on ilmiselvä ja jokaisen vanhemman on hyvä se muistaa”

Kuvailemani kaltaisilla hetkillä aikuiset, itseni mukaanlukien, unohdamme täysin, että lapsella on tuo sama tarve ja ennen kaikkea oikeus omaan tilaan ja rauhaan.

Opin tässäkin asiassa läksyni, kiitos viisaan tyttäreni. Enää en häslää ja kysele, vaan annan tytön rauhassa ottaa oman hetkensä.

Samalla saan päivän itse katkaistua ja voin käyttää nämä hetket itsekin rauhoittumiseen. Varmistan, että olen läsnä, mutta puuhaamme tytön kanssa omiamme, kunnes neiti on taas saanut tankit täyteen. 

Olen oppinut, että pienelle tyttärelleni päivä päiväkodin hälyssä jatkuvan sosiaalisen paineen alla on raskas. Vähintään yhtä raskas kuin työpäivät meille aikuisille. Leikki aivan kirjaimellisesti kun on lapsen työtä.

Tarinan opetus on ilmiselvä ja jokaisen vanhemman on hyvä se muistaa. Lapsikin tarvitsee sitä omaa aikaa ja tilaa, aikaa itsekseen, kaikessa rauhassa. 

Tämä on sinulle Tähystäjäprinsessa, rakas tyttäreni

Hei rakas tyttäreni. Kun joskus vuosien kuluttua luet tätä, tulet varmasti naureskelemaan Isityypin hempeilylle. Toivon kuitenkin sinun painavan sanani mieleesi ja ehkäpä poimimaan opetuksen siemenenkin elämäsi matkalle.

Kovin paljoa en osaa sinua opettaa, syntymästäsi asti olet ollut minun suurimpia opettajiani ja suurella ylpeydellä kuljen rinnallasi tässä oppipojan paikalla. Sillä sinä olet näyttänyt, mikä elämässä oikeasti on merkityksellistä.

Joka kerta sinua katsoessani tunnen suurta ylpeyttä että saan olla isäsi ja opastaa elämäsi alkutaipaleella. Minä en tiedä mihin tiesi vie, tuskinpa itsekään sitä tiedät, eikä sinun tarvitsekaan. Sinulla on oikeus elää onnellista, turvallista lapsuutta sen kaikkinen vivahteineen.

Sinä katsot maailmaa pienillä uteliaisuutta ja elämäniloa pursuavilla silmilläsi ja riemuiten tutustut uusiin ilmiöihin ympärilläsi. Elämänasenteesi on ihailtava, sinulle jokainen päivä, jokainen hetki on uusi seikkailu.

Tuon taidon toivon sinun aina säilyttävän. Pidä aina kiinni ilosta ja riemusta joilla nyt maailmaa katsot. Ja aivan kuten nytkin, karista turhat murheet ja huolet ja heittäydy täysillä mukaan elämän virtaan.

”Isi on tässä, aina kun tarvitset”

Minä lupaan olla aina turvanasi kun pelottaa, suojata silloin, kun tuulet puhaltavat liian kovaa. Muistatko, kun sinulle aikanaan kuiskasin ’ isi on tässä, aina kun tarvitset’

Nuo sanat eivät ole kadottaneet merkitystään, eivätkä koskaan kadota. Ne ovat lupaus, jonka sinulle annoin, lupaus johon voit aina luottaa.

Minkä tahansa tien päätätkin elämässäsi valita, minä tuen ja rohkaisen sinua. Parhaani mukaan koetan opastaa, ettet aivan jokaiseen kivenkoloon löisi varpaitasi. Toki kolhuja väistämättä tulee, mutta silloin minä olen rinnallasi korjaamassa vahingot ja auttamassa uudelleen liikkeelle.

Nyt sinä harjoittelet kovasti pyöräilyä, potkulautailua ja monia muita taitoja. Olet kaatunut lukemattomia kertoja mutta opit koko ajan, niinkuin viime talvena hiihtämään.

Nuo treenit kuvastavat hyvin tulevaa elämääsi, tulet kaatumaan, mutta kun joka kerran jaksat nousta ylös pääset perille. Ja aivan kuten nytkin, kuljen rinnallasi tukemassa ja kannustamassa, auttamassa siinä missä voin.

”Mitä ikinä tahdot elämässäsi saavuttaa, on se sinulle mahdollista”

Minä en osaa ennustaa, en voi nähdä tulevaa. En tiedä minne kaikkialle tulet elämässäsi kulkemaan. Yhden asian tiedän kuitenkin varmuudella. Minä tulen aina olemaan äärettömän ylpeä sinusta tyttäreni, tulen aina rakastamaan sinua.

Tämän sinun tahdon muistavan aina. Mitä ikinä tahdot elämässäsi saavuttaa, on se Sinulle mahdollista. Muista, ikinä ei luovuteta, koskaan ei anneta periksi. Sinä voit saada aikaan aivan mitä itse haluat.

Mitä haaveesi sitten ovatkaan, pidä niistä kiinni ja kulje täysin purjein niitä kohti. Karikoitakin varmasti tulee vastaan, mutta niistä jokaisesta pääset kyllä läpi. Kun jaksat ponnistella ja tehdä tarvittavan työn, ovat mitkä vain ovet sinulle avoinna.

Tällaiset terveiset kirjoitin nyt sinulle Tähystäjäprinsessa. Lukiessasi tätä on meillä takana lukemattomia yhteisiä hetkiä, suuria seikkailuja ja paljon muistoja. Lupaan tehdä parhaani, jotta voit noita hetkiä muistella samalla lämmöllä ja rakkaudella kuin minä.

Rakkain Terveisin

Isityyppi aka Hovinarrien Kuningas

Hyvää Isänpäivää

Minun maailmassani isänpäivä on juhlapäivistä suurin, onhan isyys suurin lahja mitä olen saanut. Isyys on jättimäisen suuri vastuu ja samalla suurin kunnia mitä on. Koen olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani olla tuon pienen prinsessan isä.

Päivä alkoi tuttuun tyyliin kukonlaulun aikaan, kun aamuvirkku neiti kömpi vällyistään täynnä intoa uuteen päivään seikkailuineen. Aamupalaa säesti hyväntuulinen höpöttely, kun nautimme yhteisestä aikatauluttomasta aamusta.

Aamupäivä vierähti askarteluhommissa ja valmistautuessa isovanhempien vierailuun. Olihan Pappakin tämän merkkipäivän sankari, isä ja isoisä.

Kun kortti oli valmis ja tulevat tarjoilut valittu ja valmisteltu, oli aika suunnata ulos. Edes märkä, sateinen ja synkkä marraskuinen sää ei kyennyt hyväntuulisuuttamme hillitsemään. Sopivat kamppeet ylle ja lähimetsää kohti.

Märkinä, nälkäisinä ja elämän tyytyväisinä istuimme lounaspöytään. Lounaan jälkeen ei unta tarvinnut houkutella, vaan Tähystäjäprinsessa nukahti ennen kuin satu ehti kunnolla alkaakaan.

Iltapäivä oli täynnä iloa, naurua, lapsen riemua ja kiireetöntä yhdessä oloa

Iltapäivään heräsi uniltaan intoa isovanhempien vierailuun täynnä oleva neiti. Uusimmat lelut ja leikit esiteltiin suurella innolla Mummolle ja Papalle ja kahvitarjoilut valvottiin ja maisteltiin tarkasti.

Kun talo oli täynnä lapsivieraita oli äänimaailmakin isänpäivään mitä parhain, lasten naurua ja riemua. Aivan huikea hetki oli, kun me aikuiset istuimme kahville ja yht’äkkiä pöytä oli täynnä lapsia, myös herkuttelemassa korvapuusteilla ja pipareilla.

Tuossa hetkessä oli käsittämättömän paljon hienoa. Tähystäjäprinsessa suorastaan säteili onnea, olihan nyt saman pöydän ääressä Isityypin lisäksi isovanhemmat ja vielä tukku neidille rakkaita kavereita.

Lopulta oli hikisten leikkien jälkeen aika toivottaa Mummolle ja Papalle turvallista kotimatkaa. Taas kerran hyviä, monen polven yhteisiä hetkiä, joista jouluna nautimme lisää.

Jo pimentyneessä illassa suuntasimme vielä kohti leikkipuistoa 

Pimeys ja kosteus ei Tähystäjäprinsessaa tovereineen tuntunut häiritsevän. Leikkipuisto täyttyi hetkessä huimista leikeistä ja seikkailuista. Väistämättä hymy nousi aikuisenkin huulille tuota ilakointia seuratessa.

Lopulta oli aika saatella läpimärkä, väsynyt ja onnellinen neiti kotiin, iltapesulle ja iltapalan kimppuun. Takana oli aivan huikea päivä ja edessä vielä yhteinen hetki unipesässä satua kuunnellen ja unilauluja laulellen.

Isin sylissä köllivällä prinsessalla oli paljon asiaa kun päivän tapahtumia käytiin läpi. Lopulta kuitenkin uni vei uupuneen neidin mennessään ja hyvillä mielin Isityyppi peitteli aarteensa sänkyyn.

Nyt Isityyppi voi vielä hetken hengähtää ja makustella kulunutta päivää, onnellinen hymy kasvoillaan. Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä isänpäivä.

Hyvää Isänpäivää kaikille isille ja isoisille!

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin, Myyrmäen urheilukenttä

Tavallista urheilukenttää ei aivan heti mielletä leikkipuistoksi tai -paikaksi. Mutta kuten tutkimusmatkamme osoitti, täälläkin lapsi viihtyy ja keksii puuhaa.

Olen ennenkin paljon kirjoittanut siitä, miten paljon rikkaampi ja värikylläisempi lapsen maailma on. Jälleen kerran sain Tähystäjäprinsessalta oppitunnin tästä seikasta, kouriintuntuvan, hikisen ja riemukkaan oppitunnin.

Isityyppi ehti pohtia tuleeko tästä reissusta Tähystäjäprinsessalle tylsä ja oli varautunut siirtymään tarvittaessa läheiseen leikkipuistoon. No, ei tarvinnut siirtyä, eikä ollut tylsää. Hiki kyllä tuli pientä pallosalamaa seuratessa.

Isin pieni prinsessa oli kentällä heti kuin kotonaan, touhua ja tekemistä riitti ja hyväntuulinen uteliaisuus leimasi kaikkea tekemistä.

Suuren urheilujuhlan tuntuakin oli ilmassa, kun Tähystäjäprinsessa suurella innolla tutki ja kokeili kaikkea näkemäänsä. Pari tuntia vierähti yhdessä hujauksessa ja kotiinpäin, metsäreittiä tietenkin, lähti hyväntuulinen parivaljakko.

”Aitajuoksu, kuulantyöntö ja pituushyppy kuuluivat retken lajivalikoimaan”

Juoksurata herätti Tähystäjäprinsessassa välittömän, spontaanin riemun. Punaista tartania kiersimmekin lukemattomia kierroksia mitä moninaisimmilla askellajeilla.

Lempileikiksi muodostui lähtöviivojen metsästäminen ja tietysti niiltä juoksuun lähtö. ” Tässä on isi lähtöviiva” kuuluukin tomeralla äänellä kymmeniä kertoja.

Pituushyppypaikka pääsi myös suosikkien listalle. Iso kasa hiekkaa, jossa temmeltää on varmasti lapselle kuin lapselle vastustamaton.

Juoksun hurmaa tartanilla

Paikoilla, valmiit, HEP!

Myös aitajuoksua treenattiin

Pituushyppyäkin tietysti harjoiteltiin. Ennen suoritusta piti tietysti kiristää ponnari, aivan kuten neidin televisiossa näkemät oikeat urheilijatytöt.

Kuulantyöntöpaikalla nähtiin konkreettisesti ero aikuisen ja lapsen maailman välillä. Isityypin silmissä oli urheilun suorituspiste, mutta lapsen mielikuvituksella olin hetkessä keskellä vilkkaan hevostallin hulinaa.

Tokihan me kuulantyöntöäkin kokeiltiin, kumpikin omalla tyylillämme. Tulokset tietysti mitattiin asiaankuuluvalla huolellisuudella ja lopuksi välineet palautettiin omille paikoilleen, ennen seuraavia puuhia.

” Taas opittiin, että ei ne loputtomat lelut ja tavarat vaan aito läsnäolo ja heittäytyminen”

Lelun lelua ei meillä ollut mukana, eväät, juomapullo ja Tähystäjäprinsessan vilkas mielikuvitus kylläkin. Ja näillä välineillä saimme aikaan huikeita yhteisiä elämyksiä ja roppakaupalla leikkejäkin.

Urheilukentän katsomot ja kenttää reunustava pururata luonnollisesti tutkittiin myös tarkoin. Perinteisen selostamon paikalla ollut katos pääsi myös mukaan leikkeihin.

Isityypin tehtäväksi jäi olla poliisiheppa, jota pieni neiti ihailtavalla tomeruudella käskytti. Lopulta laukkasimme vikuriponeina ympäri kenttää ja hiljalleen siirryimme maastoratsastukselle kotia kohti.

Muistoihin tästä aamupäivästä jäi upeita yhteisiä hetkiä ja myös tärkeä opetus.

Ei ne loputtomat lelut ja tavarat vaan läsnäolo ja heittäytyminen ovat vanhemmuuden kulmakivi!

Facebookista ja instagramista löydät lisää kuvia ja videoita tämän seikkailun vauhdista.

Mitä aamulenkit opettivat vanhemmuudesta

Herätyskello soittaa armotonta säveltään, enkä pääse pakoon vaikka yritän kaivautua syvemmälle sänkyyni. Lopulta on pakko taipua kellon tahtoon ja nousta.

Rutiini on jo vuosien takaa tuttu, ylös, vaatteet päälle, lenkkarit jalkaan ja ulos ovesta. Aamulenkki odottaa juoksijaansa ja tiedän että lenkin väliin jättäminen tai edes lykkääminen ei ole vaihtoehto.

’Rutiinit ja kurinalaisuus ovat voittamisen resepti’ kaikuvat valmentajani sanat mielessä kun pusken ovesta ulos pimeään, koleaan ja märkään syysaamuun. Samaan aikaan mukavuudenhalu ja terve järki ihmettelevät miksen vain palaa lämpöiseen sänkyyni.

Pakotan eilisillan treeneistä väsyneet jalat liikkeelle, ensin kävelyyn ja hiljalleen hitaaseen hölkkään. Jokainen askel on painava ja kivulias, kasvoja piiskaava sade saa kehon hytisemään kylmästä.

Pimeässä varhaisaamussa, sateen keskellä ravaaminen tuntuu älyttömältä ja hetken kyseenalaistan koko puuhan järkevyyden. Voisihan tämänkin ajan fiksumminkin käyttää.

Sekunnin murto-osassa mieleeni välähtää ajatus: ’jossain joku tuleva vastustajani treenaa juuri nyt ollakseen parempi kuin minä’ Tuo ajatus riittää motivaatioksi ja pakotan itseni reippaaseen hölkkävauhtiin.

”Hetkittäin vihasin joka askelta, mutta koskaan en jättänyt noita askeleita ottamatta”

Nautinnollista juoksun hurmaa ei tänä aamuna ole tarjolla. Lenkki on puhtaasti taistelu olosuhteita ja väsymystä vastaan ja askeleita siivittää vain tieto edessä odottavasta päätepisteestä.

Märät kengät, väsyneet jalat ja tukkoisena jähmeästi toimiva keho eivät vähennä epämukavuutta. Mutta jossain syvällä sisällä kumpuaa ylpeys, täällä minä teen aamulenkkiäni silloinkin, kun muut jättävät väliin.

Tuntia myöhemmin, palatessani lenkiltä olo on huomattavasti parempi ja mieli kirkas. Tiedän edenneeni taas pienen askeleen kohti unelmiani ja tavoitteitani. Tänäkin aamuna tahdonvoimani oli riittävän luja ja lenkki on nyt juostu. Pieni voitto matkalla kohti suurempia.

Nyrkkeilyvuosinani nuo varhaisaamujen lenkit tulivat tutuiksi. Harvoin ne olivat mukavia, mutta jokainen harjoitusohjelmaan kirjattu lenkki tuli juostua. Hetkittäin vihasin jokaista askelta mutta koskaan en jättänyt noita askeleita ottamatta.

Aluksi pidin valmentajaani sadistina kun hän vaati lenkkien juoksemista kukonlaulun aikaan. Vuosien saatossa löysin opetuksen tuon metodin pohjalla. Ryhdyinpä lopulta heräämään vielä tunnin vaadittua aikaisemmin noille lenkeille ja opin tuntemaan ylpeyttä jokaisesta juostusta aamulenkistä.

” epämukavuutta pitää sietää jos aikoo saada aikaan jotakin merkittävää ”

Tärkeimpänä asiana aamulenkit opettivat sitoutumista. Jos jotakin haluaa saavuttaa, pitää olla valmis tekemään tarvittava työ. Oikotiet kunniaan, menestykseen ja onneen ovat vain markkinamiesten huijaus. Saavutukset vaativat työtä, aina.

Aamulenkit pakottivat poistumaan mukavuusalueelta, menemään sinne, missä isot asiat tapahtuvat. Elämä ei läheskään aina ole mukavaa, epämukavuutta pitää sietää, jos aikoo saada aikaan jotakin merkittävää.

Myös ylpeys ja itsetunto kasvoivat samaa tahtia peruskunnon kohoamisen kanssa. Tieto siitä, että on tehnyt jotain, mitä muut eivät ole valmiita tekemään lisäsi kummasti itsevarmuutta ja luottoa omiin kykyihin.

Aamulenkkien opit ovat olleet isyydessäni kullanarvoisia, sekä filosofisena opinkappaleena, että aivan konkretiassa. Vanhempana kun ei voi mennä sieltä, missä aita on matalin.

Vanhemmuus on monessa kohtaa kuin nuo syksyiset aamulenkit. Ei läheskään aina mukavaa tai helppoa mutta lopulta kuitenkin äärimmäisen palkitsevaa ja suuren ylpeyden aihe.

Nyrkkeilysalilla kasvaa hyväksi vanhemmaksi

Taas kerran vastustajani isku lävähtää vasten kasvojani. Ja saman tien kolme tai neljä lisää. Iskuja on tullut niin lukematon määrä, etten enää kykene niitä laskemaan.

Epätoivon puskemana hyökkään ja koetan päästä osumaan vastustajaani. Seurauksena vain ilmaa halkovat iskut ja törmäys päätä pahkaa vastaiskuun, joka tyhjentää viimeisetkin hapen rippeet keuhkoistani.

Luojan kiitos kyseessä on vain sparri, harjoitusottelu. Taidoiltaan ja fysiikaltaan ylivoimainen vastustajani pitää iskunsa keveinä, eikä painosta missään vaiheessa liikaa. Toki hän koko ajan pitää minut taitojeni äärirajoilla, kuten sparraajan kuuluukin.

Vastaiskuista huolimatta yritän säilyttää ylpeyteni ja kunniani rippeet ja jatkan epätoivoista hyökkäystä. Lopulta saankin vastustajani ahdistettua köysiin ja survon iskuja häntä kohti kaikin voimin. Noista noin viidestäkymmenestä holtittomasta huitaisustani osuu kaksi. Toinen harmittomasti päälakeen ja toinen olkapäähän.

Lopulta harjoitusparini täysin vaivattomasti kiepauttaa meidät ympäri ja huomaan olevani selkä köysiä vasten, vailla pakopaikkaa. Tyydyn nostamaan kädet tiiviisti pääni suojaksi ja selviytymään. 

Iskuja satelee käsiini ja sulavalla vaivattomuudella ne löytävät kerta toisensa jälkeen paikkoja joihin osua vartalossani ja päässäni.

”Päätän ylpeyteni turvaamiseksi ainakin kaatua saappaat jalassa”

Yksikään isku ei tule kovaa ja kaiken huipuksi kuulen vastustajani kannustavaan minua ” liiku liiku, pois sieltä”. Lopulta pääsen liikkeelle ja saan tilaa hengittää hetkeksi. Varjon lailla parini seuraa minua ja pitää armotta painetta yllä.

Päätän ylpeyteni turvaamiseksi ainakin kaatua saappaat jalassa, pysähdyn ja ryhdyn iskemään. Enää en välitä osumista päähäni ja vartalooni, en yritä suojautua. Isken kaikkea mikä liikkuu tai on paikoillaan ja vastustajani lähtee leikkiin mukaan. 

Iskuja ropisee päähäni entistä hurjemmalla tahdilla, mutta tyydytyksekseni omanikin löytävät toisinaan tien perille. Erona on toki se, että minä tässä iskujen vaihdossa kamppailen taitojeni, voimieni ja kuntoni ylärajoilla, siinä missä vastustajani lähinnä verryttelee.

Kellon soitto päättää erän ja läppäämme yläfemmat. ” mahtava erä sä vedit tosi hyvin” toteaa harjoituskumppanini istuessamme kehän reunalle riisumaan varusteita. ” jätkä kehittyy koko ajan, loistavaa sparria taas” jatkuu monologi minun keskittyessä lähinnä saamaan happea ja pysymään tajuissani. 

Kaikki paikallaolijat ymmärtävät äskeisen harjoitusottelun ja sen voimasuhteiden realiteetit. Silti kukaan ei pilkkaa, ei katso halveksuen tai säälien. Aistin kaikkien olevan vilpittömän innostuneita suorituksestani vaikka selkääni lähinnä sainkin.

”Siinä roolissa löydän itsestäni lempeyttä ja kannustavuutta eri tavalla kuin missään muualla elämässäni”

Kaikki tietävät että tein tänään parhaani ja täällä se riittää. Täällä kun ei ole statuksia tai nokkimisjärjestystä, on vain ryhmä treenikavereita, jotka yhdessä pyrkivät kehittymään paremmiksi nyrkkeilijöiksi. 

Täällä jokainen on tärkeä osa joukkoa, jokaisesta pidetään huolta. Niinpä harjoituskumppanini tuo kylmäpussin ja painaa sen vasten tummenevaa ja turpoavaa silmääni. ” pidä tota siinä hetki, niin katsotaan ettei käynyt pahasti. Sori, ei ollut tarkoitus lyödä niin kovaa” ” Hyvän näköistä tekemistä” toteaa toinen, myös vammaani tutkimaan tullut treenikaveri. ” sä kehityt hurjaa vauhtia”.

Silmääni tutkitaan usean treenikaverin voimin, jokaisen vastuulla on nyt tuon vamman ensiapu. Kylmäpussia, turvotusta alentavaa salvaa ja pari Buranaa ilmestyvät kuin tyhjästä, samoin tarkat ohjeet niiden annosteluun.

Illalla ennen uinahtamista puhelimeni piippaa viestin merkiksi, lähettäjä on minua murjonut harjoituskumppani. ” kiitos vielä hyvistä eristä ja sori siitä silmästä, toivottavasti paranee pian. Huomenna kuudelta taas.”

Tästä nuoruusmuistosta on jo hyvä tovi aikaa, olenpa päässyt noissa sparreissa antavaksikin osapuoleksi. Siinä roolissa löydän itsestäni lempeyttä ja kannustavuutta eri tavalla kuin missään muualla elämässäni.

”Salit koulivat karuista karjuista lämminsydämisiä, välittäviä persoonia”

Nyrkkeilysalin kunniakoodisto kun on kiveen ja selkärankaani hakattu. Treenikaverit ovat tämän lajin arvokkainta pääomaa, niistä jokaisesta pidetään huolta. Tätä oppia kannan mukanani myös isänä.

Nyrkkeilysali on pohjimmiltaan varsin karu paikka. Paikka, johon aivan heti ei liitetä herkkää ja ymmärtävää tunneilmaisua. Tosiasiassa, salit ovat täynnä herkkiä kavereita, joilla arvomaailma on vuosien saatossa hiotunut varsin hienosti mallilleen.

Niin se vain elämässä menee, kun riittävän kauan ammentaa nöyryyden maljasta turvallisessa, huolehtivassa ja kannustavassa ilmapiirissä, asettuvat herkkyys ja välittäminenkin väistämättä paikoilleen.

Salit koulivat karuista karjuista lämminsydämisiä, välittäviä persoonia. Juuri sellaisia, kuin hyvät vanhemmat ovat.

Isityypin ja Tähystäjäprinsessan lukemistosta, Mäyrä ja suuri seikkailu

* Kaupallinen yhteistyö Kustannus Mäkelän kanssa

Tähystäjäprinsessa on löytänyt kirjojen maailman ja iltasatujen lisäksi yhä useammin käperrymme vällyihin matkaamaan kohti seikkailujen maailmaa.

Kustannus Mäkelä tarjosi meille mahdollisuuden syysuutuuksiensa ensipuraisuun ja ilolla otimme tarjouksen vastaan. Lopulta odotettu paketti kolahti postiluukusta ja olimme valmiit uuteen seikkailuun.

Syksy on tullut ja muuttolinnut suuntaavat etelään. Yksi pieni lintu on kuitenkin loukannut siipensä ja tovereineen jäänyt joukosta. Onneksi neuvokas ja ystävällinen mäyrä tarjoaa auttavan käpälänsä.

Tästä alkoi seikkailu joka imaisi Isityypin ja Tähystäjäprinsessan mukaansa. Kainaloon tiiviisti kaivautunut neiti eläytyi tarinaan joka solulla ja kuunteli järkähtämättömän tarkkaavaisena.

Myös Isityyppi jäi välittömästi tarinan pauloihin ja ihaili, mitä kaikkea tuo seikkailu antoi ja myös opetti. Paitsi seikkailukertomus, on Mäyrä ja suuri seikkailu myös kertomus ystävyydestä, auttamisesta ja hyvästä tahdosta.

Neitiin tarina teki suuren vaikutuksen heti ensi lukemalla, niin suuren että Isityyppi kiitteli itseään ettei ollut valinnut ensikosketusta iltasaduksi. Tarina nimittäin piti lukea saman tien uudestaan ja toisen lukukerran jälkeen tarinasta jutusteltiin vielä hyvä tovi.

”Isityyppiin kuvituksen ohella suurimman vaikutuksen teki tarinan moniulotteisuus”

Tarina on tuon ensimmäisen kerran jälkeen luettu lukemattomia kertoja ja neiti myös viihtyy itsekseen upeasti kuvitetun kirjan parissa. Kun sivut vielä ovat isokokoisia, riittää neidillä tutkittavaa.

Isityyppiin kuvituksen ohella suurimman vaikutuksen teki tarinan moniulotteisuus. Teksti kulki eteenpäin sujuvasti, pitäen myös aikuisen lukijan otteessaan. Kun siihen vielä kätkeytyi suuria opetuksia, on koossa hieno paketti.

Tätä seikkailua on käyty läpi ahkerasti

Tähystäjäprinsessa ei vielä kolmivuotiaana kaikesta opetuksesta saanut kiinni, mutta tulevina vuosina tätä kirjaa voi käyttää vaikkapa kaveritaitojen opetteluun ja pohdiskeluun.

Tämä teos antaa paljon myös vähän isommille lapsille, niinpä Isivuosi antaakin Mäyrälle ja suurelle seikkailulle vahvan suosituksen.

Suuri kiitos Kustannus Mäkelälle tästä yhteistyöstä.

Ottakaa tärkeä paikkanne lastenne elämässä faijat.

Minun isyyteni alkutaival oli melkoista takkuamista. Koskaan elämässäni en ole ollut yhtä kyvytön ja avuton kuin ensimmäisinä viikkoinani isänä.

Kun äiti ja tyttäreni elivät täysin symbioottisessa suhteessa oli omaa paikkaa vaikea löytää. Valtaosan ajasta tunsin olevani kyvytön ja riittämätön, enimmäkseen tiellä.

Ensimmäiset pari tuntia kahdestaan kotona tytön kanssa eivät helpottaneet oloani. Aika kului lähinnä parkuvan tytön kanniskeluun sylissä toivoen itkun loppumista.

Äidin palattua kotiin neiti rauhoittui taianomaisesti tissille ja itse muistelin että pullomaidolla ei ollut toivoakaan rauhoittaa neitiä. Pelkäsin olevani täysin osaamaton isäksi.

Muistin kuitenkin yhteiset hetket synnytyslaitoksella ja tiedostin oman tärkeyteni pienen tyttäreni elämässä. Päätin ottaa oman paikkani ja roolini isänä, elämäni ylivoimaisesti paras päätös.

Isän paikkaa tai roolia ei anneta itsestäänselvyytenä, lapsen luottamus pitää ansaita

Isyyteni suurista käännekohdista olenkin kertonut jo aiemmin. Luottamuksen merkityksen opin nopeasti ja konkreettisesti eräänä kauhujen yönä.

Isänä oleminen on lopulta varsin yksinkertaista. Minun pitää olla tyttäreni luottamuksen arvoinen, turvallinen faija ja antaa rajoittamatta tuolle pienelle neidille arvokkainta pääomaa kaikista, aikaani.

Aika osoittautui ratkaisevaksi myös isyyden alkutaipaleen karikoista selviytymisessä. Mitä enemmän vietin aikaa tyttäreni kanssa, sitä helpommin asiat sujuivat. Tuttipullostakin alkoi maito maistua hyvällä halulla.

Toinen kerta kahdestaan kotona tytön kanssa onkin hieno yhteinen muisto, naurua, laulua ja yhteiset päiväunet. Lopulta tie vei unipesään ja teki minusta päävastuullisen nukuttajan.

Nyt, noin vuosi eron jälkeen olen äärettömän tyytyväinen, etten luovuttanut. Helppoja nuo ensimmäiset viikot eivät olleet, mutta periksi antamalla olisin tuhonnut sen upean siteen, joka minulla tyttäreeni nyt on.

Oikeasti kovat jätkät ovat niitä, jotka kreisibailaavat tyttäriensä kanssa

Miten sitten pienen tytön isyys ja miehisyys osuvat yksiin? Minulla ei ole ollut tämän suhteen ongelmia. Minun maailmassa kun arvostettavimpia miehiä ovat ne, jotka kantavat vastuun perheestään.

Vastaavasti halviksuttavinta minun maailmassani on omaa vanhemmuuttaan pakeneminen. Yksikään lapsi ei synny tähän maailmaan omasta tahdostaan, valinta on aina vanhempien, niin myös vastuu.

Jokaisella lapsella on oikeus hyvään, onnelliseen ja turvalliseen lapsuuteen ja jokaisen vanhemman velvollisuus on parhaansa mukaan tuo lapsuus turvata.

Monet isät ovat roolinsa ja asemansa kanssa hukassa, aivan kuten minäkin aluksi olin. Noille isille minulla on yksi ohje. Ottakaa se paikkanne, olkaa isiä, omalla tyylillä ja oman näköisesti.

Teillä on valtavan suuri etuoikeus olla isiä, pitäkää siitä oikeudesta kiinni, kaikin voimin. Mitään isyyttä arvokkaampaa teille ei koskaan tässä maailmassa anneta. Jos ei muuta, niin muistakaa aina tämä.

Koviksi jätkiksi haikeilevia räkänokkia on maailma täynnä, eikä ihme, kun kovan jätkän määritelmä on nykymiehiltä täysin hukassa. Kovista kovimmat kundit ovat niitä, jotka kreisibailaavat tyttäriensä kanssa ja sen jälkeen istuvat teekutsuilla pehmolelujen seurassa. 

Kanssafaijat, olkaa niitä ultimaattisia kovia jätkiä ja ymmärtäkää, mikä lahja isyys on.

Mitä kahden tunnin ikäinen tyttäreni opetti isyydestä

Ovi kolahtaa kiinni äidin ja kätilön poistuessa huoneesta ja olen kaksin pienen, vajaan kahden tunnin ikäisen tyttäreni kanssa.

Kapalossaan tuhiseva tyttäreni liikehtii levottomana ja tuhisee tutustuessaan uuteen, outoon maailmaan ympärillään. Valoja, ääniä, hajuja, kaikki uusia ja vieraita, pelottaviakin.

Kaiken lisäksi tuo pienokainen on äidin rinnalta heitetty minun syliini, eikä minulla ole aavistustakaan mitä tehdä.

Korvissani kaikuvat vain hetki ennen poistumista tytärtäni sylissään pitäneen kätilön sanat, vaippaan kurkistaessaan ” täällähän on kakka”. Elettäkään ei kuitenkaan tehty vaan kätilö poistui äidin kanssa.

Päätän ryhtyä vaipanvaihtoon, enhän halua maailmani kalleimman aarteen joutuvan olemaan likaisessa vaipassa. Kiitos työurani päiväkodeissa, on vaipanvaihto tuttua puuhaa ja luottavaisin mielin lähden ensimmäistä kertaa tositoimiin isänä.

Itseluottamus kuitenkin karisee nopeasti, kun havahdun siihen, miten mitättömän pieni tyttäreni on, pelkään joka hetki rikkovani tai pudottavani hänet.

”Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan”

Pelkoani ei lainkaan lievitä tytön tomera rimpuilu ja vääntyily, jolla vastustetaan käynnissä olevaa operaatiota. Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan.

Hoitopöydällä koitan samaan aikaan rauhoitella tytärtäni, pitää hänet selällään ja hillitä sätkiviä raajoja, jotta saisin puhtaan vaipan paikoilleen. 

Operaatiota ei lainkaan helpota se, että pieninkin tarjolla oleva vaippa on jättimäisen suuri pienen pienelle tyttärelleni. Neiti tuntuu hukkuvan tuohon ei todellakaan suureen vaippaan.

Lopulta operaatio on valmis ja vaippa paikoillaan, miten kuten, mutta paikoillaan. Tunnen hetkellistä ylpeyttä haparoivasta suorituksestani.

Seuraavaksi yritän epätoivoisesti muistella, miten kätilö kapaloi tytön. Oma suoritukseni ei ole lähelläkään samaa, siistiä lopputulosta, mutta pitää tytön lämpimänä ja se on tärkeintä.

Nappaan tytön syliini ja koetan rauhoitella itkua hyssyttämällä, vailla onnistumista. Enemmän itseäni kuin tyttöä rauhoittaakseni, alan kävellä huonetta edestakaisin ja höpötellä tytölle omiani.

Huomaan itkun vaimenevan ja lopulta tyttö hiljaisena napittaa pienillä silmillään minua. Katseessa näen vahvan luottamuksen ja koen tytön ymmärtävän kun sanon ” ei mitään hätää kulta, isi on tässä”.

”Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen”

Hetken käveleskelyn ja höpöttelyn jälkeen pienet silmät alkavat painua kiinni ja hetkessä neiti on umpiunessa. Tunnen samaan aikaan tyytyväisyyttä kun sain neidin rauhoittumaan ja nukahtamaan sekä samalla suurta pelkoa siitä, miten minä ikinä selviän tästä.

Jatkan päämäärätöntä kävelyä lähinnä siksi, että pelkään tytön heräävän jos pysähdyn. En myöskään löydä sopivalta tuntuvaa paikkaa, johon laskea tyttö unilleen. Kätilöopiston vaunujen virkaa toimittava, karu muovikaukalo ei tunnu oikealta ja sängyltä pelkään tytön putoavan. Niinpä jatkan kävelyäni tyttö sylissä.

Kävely on hyvä vaihtoehto siksikin, että jos istuisin alas, luultavasti nukahtaisin. Vasta nyt tajuan, miten raskaana viimeisen, lähes kahden vuorokauden nukkumattomuus painaa. Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen äiti ja kätilö palaavat ja kätilön rohkaisemana asettelen tytön siihen karuun muovikaukaloon jatkamaan uniaan. Itse uskallan nyt oikaista sängylle selälleni, varmistettuani vielä katseellani tytön hyvinvoinnin ja äidin sekä kätilön läsnäolon.

Seuraavat yhteiset päiväunemme nukumme samassa sängyssä, tyttö vatsallaan rintakehäni päällä. Oma uneni on katkonaista, kun jatkuvasti säpsähdän tarkistamaan hengittääkö pieni aarteeni varmasti. 

” Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on”

Yhteenkuuluvuuden ja läheisyyden tunne on valtava, tunnen fyysisesti miten käsillään minuun tarrautuva pienokainen luottaa ja turvautuu minuun, isäänsä.

Kaiken hyvän olon ja onnellisuuden keskellä, huoli tulevasta painaa mieltäni. Miten minä ikinä osaan olla isä? Vastuu on jättimäinen mutta onko minusta sitä vastuuta kantamaan? Osaanko riittävästi? Olenko tarpeeksi hyvä?

Pakahduttava onnen tunne kuitenkin ajaa kaiken muun ylitse. Tässä me nukumme, minä ja tyttäreni, yhdessä. Nyt ymmärrän, mitä sana rakkaus todella tarkoittaa.

Vasta nyt, kolme vuotta myöhemmin ymmärrän, mitä tyttäreni noissa hetkissä vanhemmuudesta minulle opetti. Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on. 

Tärkein tehtäväni isänä on olla läsnä tyttärelleni, tarjota turvaa ja syliä tarvittaessa, olla koko sydämestäni kiinni neidin elämässä.

Sillä siitähän vanhemmuudessa ytimessään on kyse, kokonaisvaltaisesta läsnäolosta.