Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin. Hakaniemen ranta

Tähystäjäprinsessa ei juurikaan ole seikkaillut Helsingissä julkisilla liikennevälineillä. Elämyksiä etsien hyppäsimme metroon ja ajelimme Hakaniemeen. Tori tai kauppahalli eivät tällä kertaa kiinnostaneet.

Metro oli neidille suuri elämys. Nähtävää riitti joka puolella. Myös saman vaunun muut matkustajat saivat osansa näistä elämyksistä. Tytön iloinen höpöttely ja asioiden kommentointi jatkui nimittäin kuuluvalla äänellä koko matkan.

Hakaniemen asemalla alkoikin hissiseikkailu. Kahdella hissillä huristeltuamme pääsimme lopulta ulos. Nopea visiitti ympyrätaloon kauppaan ja rantaan.

Leikkipaikka on aivan Merenrannassa. Hyvä tovi kuluikin veneitä ja upeaa maisemaa ihaillen. Taustalla näkyvät junat veivät neidin huomion, pitääpä ensi kerralla tehdä visiitti rautatieasemalle.

Tuttuun tapaan, tämäkin puisto on jaettu isompien ja pienempien kävijöiden alueisiin. Pienten puolelta löytyy jopa oma katos vaunuille. Melko luksusta.

Maisemien kontrastissa riitti Tähystäjäprinsessalla ihmeteltävää. Toisella laidalla meri veneineen ja toisella ympyrätalo ja Hakaniemen tori sekä vilkas liikenne.

Puuhaa riitti, mutta puisto jätti melko karun vaikutelman.

Viereisellä niityllä omaa elämäänsä pitäneet rantojen miehet eivät vähentäneet tuota karuutta. Elämäähän sekin vain vivahteineen on, mutta ihan kaikkia vivahteita ei ehkä halua lapsille esitellä.

Muutenkin puiston yleisvaikutelma oli aavistuksen karu. Kaikki leikkivälineet löytyivät ja olivat hyvässä kunnossa. Maisemissa ei ollut valittamista. Mutta silti, jostain syystä, sellaista leikkipuiston lämpöä ei täällä ollut.

Tähystäjäprinsessa ei noista elämän synkemmistä sävyistä välittänyt, vaan ryntäsi innolla tutkimaan uutta leikkipaikkaa. Paikalla ollut päiväkotiryhmä liiveineen vei suurimman huomion.

Varmoin askelin liukumäkeä valloittamaan.

Ryhmän vauhti ja meteli selvästi ujostuttivat. Aluksi neiti tarkkailikin menoa keinun turvista, vähän kauempaa. Suuri kiipeilyteline liukumäkineen kuitenkin veti puoleensa ja sinne tyttö lopulta hujahti muiden mukaan.

Hivenen neiti arkaili isoa lapsimäärää ja varmisteli katseellaan isin olevan lähellä. Reipas ja rohkea neiti selvästi vielä vierastaa tällaisia tilanteita, mutta kivan leikin löytyessä uskaltautuu jo mukaan touhuihin.

Suuri kiipeilyteline ja mutkainen liukumäki tarjosivat suurimmat elämykset.

Isityypille tuo liukumäki aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Hurjapäinen neiti kun syöksyi tuossa kourussa kieppuen mitä kummallisimpiin asentoihin.

Vauhdin hurmasta nauttiva tyttö vaan tykkäsi ylimääräisistä pirueteista matkan varrella. Tässä mäessä menikin hyvä tovi ja Tähystäjäprinsessa sai arvokasta oppia oman vuoron odottamiseen.

Liukumäen jälkeen löytyi vanha suosikki, hiekkalaatikko. Isityypin tehtäväksi tuli kaivaa märkää hiekkaa esiin hiekkakakkuja varten. Hiekkalaatikon kupeessa oleva keittiö pääsi myös tositoimiin. Taatelijäätelöä valmistui urakkavauhdilla.

Ennen lounasta ehdittiin vielä testata puiston hienot keinuhepat. Isin arvion mukaan keinuhepat olivat tytölle turhan isoja. Neiti kuitenkin näytti, ettei moisista pikkujutuista kannata välittää.

Ei hätää Isi, kyllä mä jo pärjään.

Tähystäjäprinsessan tuttuun tyyliin keinuhepat lähtivät välittömästi vauhdikkaalle laukalle. Neiti myös harjoitteli vikellyksen alkeita, nousten reippaasti seisomaan hepan selkään. Isityypin pumppu otti taas pari ylimääräistä spurttia, mutta taidokkaasti tyttö tasapainoili.

Lounaan nautimme aivan meren rannassa upeita maisemia ja junia ihaillen.

Banaaneja ja pillimehua makustellessa oli kiva ihailla merimaisemaa. Ruoka maistui ja tytön iloinen höpöttely säesti ruokailua. Hyvillä mielin aloitimme hiljalleen kotimatkaa.

Teimme vielä pienen ylimääräisen lenkin rantaa pitkin ennen metroon hyppäämistä. Tyttö myös keksi uuden kivan leikin. Kivien nakkelu veteen olisi varmasti jatkunut loputtomiin, ellei kyyti kotiin metrolla olisi odottanut.

Paluumatkallakin riitti ihmeteltävää ja taas kanssamatkustajat saivat nauttia tytön kuuluvasta jutustelusta.

Puisto ei ollut aivan meidän mieleen, mutta kokonaisuutena retki oli hieno. Tähystäjäprinsessa näki ja koki taas paljon uutta.

Lounastauko. Maisemissa ei valittamista.

Huomasin myös meidän tytön kanssa olevan aivan liian maalaisia viihtyäksemme ydinkaupungin sykkeessä ja vilinässä. Liikaa autoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääntä. Kaikkea liikaa.

Iltapäivällä suuntasimmekin kulkumme meille niin rakkaaseen ja aina rauhoittavan metsään.

Tutkimusmatkamme pääsivät taas vauhtiin pienen tauon jälkeen ja uudet seikkailut odottavat. Muistattehan, että kohteet arvotaan teidän lukijoiden ehdotuksista. Rohkeasti siis kommentoimaan ja paljastamaan teidän suosikkipuistot.

Isivuoden toinen koti, Combat Society

*yhteistyössä Combat Societyn kanssa

Nyrkkeilysali on meille tuttu paikka. Alle vuoden ikäisestä tyttäreni on kulkenut mukanani. Nyt neiti on matkassa käytännössä aina, kun menen salille. Salista onkin muodostunut meille toinen koti.

Lukijani tietävätkin, että yhteiset reissut nyrkkeilysalille ovat osa meidän arkea. Tyttö kulkee mukana myös erään hienon treeniporukan kokoontumisissa.

Sali, jossa käymme ei ole mikä vaan kamppailusali. Kamppailukeskus Combat Society on tällaiseen, yhteiseen puuhasteluun mitä mainioin paikka.

Isityyppi on tuolla salilla luotsannut nyrkkeilijöitä syksystä 2011, ja viihtynyt erinomaisesti. Oli siis selviö, että jälkikasvu seuraa perässä salielämää makustelemaan.

Salista onkin muodostunut meille jo toinen koti ja tyttö on saanut monia uusia ystäviä. Neiti myös muistaa nimet käsittämättömällä varmuudella. Menomatkaa salille yleensä tahdittaakin kaverien loputon luettelu. Otto, Elli, Teo, Milo, Hanna, Tiia, Make…. Lista tuntuu kasvavan joka kerralla.

Mutta mikä paikka Combat Society oikein on?

Combat Society on Helsingissä, Malmilla toimiva kamppailukeskus. Lajivalikoimaan kuuluvat BJJ, nyrkkeily, vapaaottelu, aikido, kickboxing ja kombatan.

Nuorimmat treenaajat aloittavat tatameilla temmeltämisen kolmevuotiaina ja vanhimmilla kävijöillä taidetaan jo olla 70 paremmalla puolella.

Myös harrastajien tasossa on eroa. Saman katon alle, jopa samoihin treeneihin mahtuvat kuntoilijat ja lajiensa ammattilaisottelijat.

Junioreihin täällä panostetaan vahvasti. Aivan perheen pienimmille on oma budopeukaloiset ryhmänsä, jossa telmitään yhdessä vanhempien kanssa.

Vanhemmille lapsille löytyy budokoulu, Junnu BJJ ja nyrkkeilykoulu. Iän karttuessa näistä on helppo sukeltaa mukaan aikuisten ryhmiin.

Tähystäjäprinsessa viihtyy erinomaisesti salin temmellyksen keskellä.

Myös kilpailumahdollisuuksia junnuille löytyy. Seuran BJJ juniorit ovatkin niittäneet mainetta ja kunniaa ja arvometalliakin on kertynyt melkoinen määrä.

Ja sitten se hienoin ilmiö. Joukosta löytyy perheitä, jotka ovat aloittaneet budopeukaloisissa ja käyvät salilla nyt koko perheen voimin, kukin omissa treeneissään. Löytyypä joukosta isä ja tytär, jotka nappasivat SM - mitalit kaulaansa samoista kisoista.

Combat Society on siis todellinen koko perheen kamppailukeskus.

Parasta täällä on kuitenkin käsittämättömän kova yhteishenki.

Tuosta huikeasta yhteisöllisyydestä Tähystäjäprinsessakin pääsee nauttimaan aina salilla ollessaan. Jokaisella riittää pieni hetki taaperolle, moikkaamiseen, yläfemmoihin ja kuulumisten vaihtamiseen.

Neidin ylimääräinen ujous onkin salireissujen myötä kadonnut. Enemmän hämmennystä herättää ihmiset, jotka eivät tervehdi tai tule jutulle. Salilla kun on totuttu siihen, että kaikki huomioidaan ja moikataan.

Sama henki vallitsee aikuisten treenareiden kesken. Kaikki ovat osa suurta perhettä, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Hyväntahtoisesta, pahaa tarkoittamattomasta naljailusta saa jokainen osansa.

Kilpailupaikalla tämä joukkio kerää huomiota. Kun yksi porukasta kisaa, ei kannustusta puutu. Omien otteita käydään seuraamassa ja kannustamassa yli laji- ikä- ja sukupuolirajojen.

Sama kannustava ilmapiiri vallitsee treeneissä. Huonoimpanakin päivänä voi luottaa siihen, että tsemppaamisen puutteesta ei jää homma kiinni.

Ei salin nimi turhaan ole Combat Society. Yhteisöllisyys on yksi tärkeimmistä toiminnan arvoista.

Treeneihin tuloa ei täällä tarvitse perua lapsenvahdin ohareiden takia

Tähystäjäprinsessa ei ole ollenkaan ainoa perheen pienimpien edustaja aikuisten treenien keskellä. Moni muukin salin vakiokävijän tenava on ollut tatamin tai kehän laidalla keikkumassa.

Tässäkin korostuu yhteisöllisyys. Toki lapset ovat vanhempiensa vastuulla, mutta koko kylä tarvittaessa kasvattaa. Ja katsoo perään. Ohjaa pois jaloista tai auttaa vesipullon avaamisessa.

Mitään ongelmia tästä käytännöstä ei ole ollut. Tietyt pelisäännöt toki täytyy olla, mutta lapset oppivat ne nopeasti. Sääntöihin myös sitoudutaan, onhan sali joka lapselle melkoinen aarreaitta.

Saliin tutustumisessa on yksi iso riski; tänne voi jämähtää loppuelämäksi

Vuodesta toiseen samat naamat pyörivät salilla. Uusilta peruskursseilta jää aina väkeä mukaan toimintaan. Useamman vuoden käyneistä harva jää pois toiminnasta.

Vanhat, pitkän linjan treenarit jatkavat mukana, ottaen myös vetovastuuta kantaakseen. Perheiden tullessa mukaan kuvioihin ne usein seuraavat mukana salille, aivan kuten Isityypin pieni prinsessa.

Täällä lapset ovat tervetulleita mukaan touhuamaan.

Tämä ei ole vain sali. Täältä löytyvät myös kaverit. Uusia, vuosien ystävyyksiä on solmittu ja solmitaan jatkossakin. Monelle täältä löytyy se toinen koti ja tärkeä kamppailuperhe, joka pitää omistaan huolen.

Iloisia jälleennäkemisiäkin tapahtuu. Vanhat treenarit yleensä eksyvät takaisin, joskus vuosienkin tauon jälkeen.

Treenari voi lähteä Combat Societyltä, mutta Society ei lähde treenarista.

Kuluvalla viikolla pyörähtivät käyntiin joka lajin peruskurssit täydellä volyymilla. Vielä ehtii mainiosti mukaan.

Vanhemmuudessa tarvitaan ryhtiä ja asennetta.

Kelpaako tytölle enää mikään vähempi? Tällaiseen kysymykseen törmäsin taannoin. Jäin pohtimaan asiaa, kun huomasin ihmetteleväni, miksi moisia kysellään. Miksi lapselle pitäisi kelvata jokin vähemmän?

Kysymyksen kirvoittajana olivat tutkimusmatkamme leikkipuistoihin. Huoli oli kova. Jos tyttäreni tottuu näkemään uusia puistoja jatkuvasti, tyytyykö hän enää vähempään?

Koko kysymys oli niin hämmentävä, etten osannut oikein vastata mitään. Lopulta ymmärsin, mikä tuon huolen taustalla oli. Se sai minut surulliseksi.

Kysymyksen taustalta löytyy nykymaailman suurin vitsaus, loputon tarve päästä helpolla. Lapsen etua ajatellaan, kunhan aikuisen ei tarvitse nähdä liikaa vaivaa.

Tuollainen ajattelu ei sovi vanhemmuuteen. Minä en hyväksy tuota asennetta tyttäreni suhteen keltään, kaikkein vähiten itseltäni.

Vanhemmuudessa ei mennä siitä, missä aita on matalin. Vanhempana asiat on pyrittävä tekemään aina vähän paremmin.

Se mitä minä teen vanhempana on suoraan suhteessa tyttäreni hyvinvointiin. Niinpä on vain yksi vaihtoehto: kasvaa ja kehittyä vanhempana koko ajan.

Lasta kohtaan on väärin, jos vanhemmat pyrkivät pääsemään helpolla roolistaan. Yleisesti on loukkaus ihmisyyttä kohtaan mennä aina siitä missä aita on matalin.

Vanhemmuus on maailman suurin kunniatehtävä. On suuri etuoikeus saada olla isä tai äiti. Oma lapsi ei ole taakka, se on hienoin asia maailmassa.

Lapset tarjoavat päivittäin upeita kokemuksia meille vanhemmille.

Näin ollen on selvää, että pyrin joka päivä olemaan paras mahdollinen faija pienelle prinsessalleni. Minun velvollisuuteni on turvata tytölle hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Siinä duunissa ei voi etsiä vähimmän vaivan tietä. Itsensä pitää laittaa likoon joka päivä täysillä.

Kuten ennenkin olen sanonut, aikuisella on vain velvollisuuksia. Lapsen tulo maailmaan on aina aikuisten valinta. Itsestään selvää on siis se, että aikuisten tulee myös kantaa vastuu valinnastaan.

Tässä yhtälössä ainoa, jolla on oikeuksia on lapsi. Lapsen tarpeiden pitää aina mennä aikuisen ambitioiden edelle.

Kuluneena kesänä törmäsin toiseenkin, vähintään yhtä hämmentävän kommenttiin.

”Kyllä isälläkin pitää olla omaa aikaa, ei koko aikaa voi olla lapsen kanssa” Jaa, että sellaista. Rohkenen olla tästäkin eri mieltä. Ei, isällä ei pidä olla omaa aikaa. Jos pitäisi, niin en olisi hankkinut lasta.

Tässä vaiheessa pidän tärkeänä viettää mahdollisimman paljon aikaa tyttäreni kanssa. Siten luodaan vahva suhde, joka kantaa ja säilyy hyvänä tulevinakin vuosina.

Muutaman vuoden kuluttua tytöllä on jo omat menonsa ja kaverinsa. Ja niin pitääkin olla, se on täysin luonnollista. Faijan kanssa vietetty aika ei ole enää silloin kovassa huudossa. Tuolloin on vaikeaa luoda vahvaa isä - tytär suhdetta.

Jäin koti-isäksi nimenomaan viettääkseni mahdollisimman paljon aikaa tytön kanssa, luodakseni yhteisiä elämyksiä ja muistoja. Se on hivenen vaikeaa, jos painelen omissa menoissani sitä omaa aikaa viettämässä.

Harrastuksissa neiti kulkee mukana niin paljon, kuin logistisesti on mahdollista. Tähänkin on yksinkertainen syy. Minulle harrastukset ovat olleet iso osa elämääni. Tottakai haluan tyttäreni olevan mukana minun elämäni tärkeissä kiintopisteissä.

Pieni prinsessa tarkkana kehän reunalla. Kuten niin monesti ennenkin.

Omaa aikaa en varsinaisesti edes kaipaa. Eikä se mihinkään ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan. Minun aikani tilalle on tullut meidän aikaa, maailman arvokkainta pääomaa.

Mielenkiintoista on sekin, että muut katsovat oikeudekseen määritellä, paljonko minun tulee viettää aikaa tyttäreni kanssa.

Nykymaailman individualismi ja 'minä minä' - ajattelu sopivat kehnosti vanhemmuuteen.

Itsekeskeisyydestä luopuminen on ensimmäinen, ehkä tärkein askel vanhemmuuteen. Vanhemman ensisijainen tehtävä on huolehtia jälkikasvustaan. Omat halut ja toiveet on asetettava taka-alalle.

Minä en ole keskeinen toimija, tyttäreni on. Minulla on kunniatehtävä hoitaa ja kasvattaa pientä prinsessaani. Tärkeämpää työtä ei olekaan. Siksi minun pitää keskittyä hommaani täysillä. Tästä duunista ei oteta lomaa.

Olen kuullut vanhempien tarvitsevan omaa aikaa, lomaa lapsista. Siis niistä pienistä maailman valoista. Lomaa? Omista lapsista? En voi olla ainoa, kenen mielestä tämä kuulostaa absurdilta.

Luen jonkin verran toisten vanhempien blogeja. Leikkipuistoissa tulee myös vaihdettua ajatuksia vanhemmuudesta. Monesti hämmästyn kohtaamani valituksen määrää.

Keskeinen teema on vahva. Minun haluni, minun tarpeeni, minä minä minä. Olen myös törmännyt eräänlaiseen aamukampa-ajatteluun. Lasketaan aikoja hoidon aloitukseen, koulun aloitukseen ja milloin mihinkin.

Syykin laskemiseen on selvä. Lapsi on silloin jonkun muun hoivissa ison osan ajasta. Niin ja niin monta vuotta ja vapaus koittaa. Helvetti soikoon, onko vanhemmuus muka jonkinasteinen vankila?

Helpolla pääsemisen kulttuuri ja vanhemmuus eivät voi kulkea käsi kädessä. Vanhemmuus on tehtävä, joka vaatii selkärankaa. Ryhtiä ja asennetta.

Suuren Mummolaseikkailun vaatteet ja varusteet. Mikä toimi ja mikä ei?

*Kaupallinen yhteistyö Varustelekan ja Bikesterin kanssa.

Tavoilleni uskollisena varustauduin reissuun aivan liian järeästi. Minimalismi lapsen kanssa reissatessa ei mielestäni kannata. Mukana toki oli lopulta turhaakin tavaraa. Tämä oli ensimmäinen pidempi reissumme yhdessä, joten oppirahoja oli maksettava.

Ruokaa oli mukana aivan liikaa. Vaikka matkalla oli lukemattomia kauppoja, kioskeja ja huoltoasemia, varasin koko matkan eväät mukaan.

Turhaa kannettavaa oli siis melko paljon. Toisaalta, meillä oli vapaus pitää taukoja missä halusimme. Kun muona oli mukana, emme olleet sidottuja mihinkään tiettyyn reittiin. Tauolle voitiin pysähtyä, kun nälkä yllätti.

Muonan suhteen päti sama lainalaisuus kuin muihinkin varusteisiin. On mukavampi huomata perillä jonkin varusteen olleen turha, kuin matkan varrella jotakin tarpeellista puuttuvan.

Pyörä hoiti työnsä uskollisesti ilman ongelmia. Pyörälaukut olivat loistavat.

Toki jo alkumetreillä selvisi, että sporttiseen ajoon suunniteltu maastopyörä ei ole aivan kotikentällään retkeilyhommissa.

Mitään ongelmia ei pyörän kanssa ollut, ajokki suoritti tehtävänsä ilman moitteita. Uskollinen sotaratsu vaan ei tällä reissulla päässyt pelaamaan ihan kotikentälleen.

Acepac merkkiset laukut olivat hienot ja laadukkaat. Satulaputkeen ja ohjaustankoon kiinnittyvät pakaasit imaisivat sisäänsä leijonanosan tavaroistamme.

Tankolaukun pakkaaminen vaatii vielä isityypiltä harjoitusta. Hienosti tavarat siinä kuitenkin kulkivat, aloittelijan hölmöilystä huolimatta.

Nämä laukut olivat hyvät ja tulevat kovaan käyttöön tulevissa seikkailuissamme. Laukkujen maastoväri myös sopi meikäläisen silmään erinomaisesti.

Kärry oli Tähystäjäprinsessan viihtyisä koti pitkien taipaleiden aikana.

Mukana reissasivat Hiiri, Herra Kettu ja Pikkupanda. Paitsi matkaseurana, toimivat nuo pehmot myös unileluina.

Tärkeänä varusteena mukana kärryssä kulki pieni niskatyyny. Neidin nukahdettua kesken matkanteon sai sillä tuettua taaperon pään mukavaan asentoon.

Matkalukemisena oli muutama kirja, joista luettiin iltasadut majapaikoissa. Lisäksi neidille oli aina oma juomapullo käden ulottuvilla.

Neiti viihtyi kärryssään mainiosti tien päällä. Pienellä virityksellä tästä tulee oivallinen reissukoti.

Kärrymme ei ole aivan valikoimien kalleimmasta päästä. Keskikastiin arvosteluissa tuomittu kulkupeli toimi meidän käytössä loistavasti, kuten on toiminut jo satoja kilometrejä ennen sitä.

Erityisen ilahduttava ominaisuus on kärryn tilavuus. Tytöllä on matkustamossa reilusti tilaa ja tavaraa mahtuu kyytiin enemmän kuin tarpeeksi.

Irrotettavan, pienen etupyöränsä ansiosta kärry tarjosi mahdollisuuden pitkiin kävelyihin ennen yöunia. Nuo kävelyt olivat kullanarvoinen apu innostavista päivän tapahtumista unille rauhoittumiseen.

Kuka hullu polkee helteellä maihareissa? No tietysti isityyppi.

Nuo varustelekan valikoimista löytyneet kengät olivat loistavat. Käytössä ollut hieno kenkä on maiharin ja vaelluskengän ristisiitos.

Kenkä ei ollut kevein mahdollinen, mutta sopi tähän tarkoitukseen mainiosti. Iltoja varten mukana oli myös kevyet sandaalit.

Mitään ongelmia ei jalkojen kanssa ollut. Gore tex kalvo piti jalat niin viileinä, kuin ne tällä kelillä voivat olla. Tästä askel parempaan ovatkin sitten lukkopolkimet ja oikeat pyöräilykengät. Ehkä ensi reissulla, ehkä ei.

Muutenkin vaatevalinnat onnistuivat. T - paidoissa minimalismista tinkiminen palkitsi eniten. Noissa helteissä päivän polkemisen hiki nimittäin haisee. Aivan sama, miten paitaa tuuletat, sitä ei ole kiva pukea seuraavana aamuna. Vähän lisää kannettavaa, mutta tarjosi pientä arjen luksusta.

Pehmustetut pyöräilyhousut olivat hyvät, epäilyksistäni huolimatta. Toki niitäkin olisi voinut olla mukana useammat kuin yhdet.

Sadevaatteet ja lämpimät vaatekerrat olivat mukana turhaan. Eräästä leikkipuistoreissusta viisastuneena, kuljetan niitä kuitenkin aina mukana.

Pienet ylellisyydet toivat paljon iloa, etenkin öihin.

Pakkasin tytölle mukaan omasta sängystä tutut lakanat, tyynyn ja tyynyliinan. Ne toivat tuttuutta ja turvallisuutta vieraissa paikoissa nukuttuihin öihin.

Yhtä herätystä lukuunottamatta neiti nukkuikin täysiä öitä ilman herätyksiä. Aamuisin lakanoista, pehmolelujen keskeltä kömpi virkeä ja hyväntuulinen tyttö.

Tutut lakanat ja rakkaimmat pehmolelut toivat öihin rauhaa ja turvallisuutta pienelle reissaajalle.

En myöskään rajannut mukaan otettavien pehmolelujen määrää, neiti sai itse valita mieleisensä. Moni voi pitää kolmea pehmoa liioitteluna, mutta ne olivat tuki ja turva monessa jännässä paikassa.

Pottaharjoittelukin jatkui matkan ajan. Oma potta oli hankala pakattava, mutta ehdottomasti tuon vaivan arvoinen.

Muonavaraston laajuus takasi sen, että mieluista purtavaa löytyi aina tarvittaessa. Olihan siinä turhaa painoa, mutta se kannatti raahata mukana. Tyttö sai valita mieleisensä tutuista välipaloista, mikä takasi turhien ruokakiukkujen poissaolon.

Oliko jotain mukana turhaan, jäikö jotain puuttumaan? Mikä oli nerokkain mukana ollut varuste?

Sadevaatteet olivat lopulta ainoa täysin turha varuste. Telttaa emme käyttäneet, mutta se johtui suunnitelman muuttumisesta ensimmäisen yön osalta.

Ainoa puute oli varavirran lähde puhelimeen. Kun puhelin toimii navigaattorina, karttana, kamerana ja yhteydenpitovälineenä on sen akku kovilla. Ensi reissussa olemme tämän suhteen viisaampia. Power bank on lisätty ostoslistalle.

Hienoin varuste oli repussa kulkenut kolmen litran juomarakko. Sen ansiosta nestettä oli riittävästi mukana ilman irrallisia pulloja. Mikä parasta, tuosta rakosta oli helppo täyttää tytön juomapulloa matkan varrella.

Nerokkain ominaisuus juomarakossa kuitenkin liittyy sen täyttämiseen. Pienen adapterin avulla se on mahdollista täyttää juomaletkun kautta. Täydennys hoituu kätevästi pullosta tai hanasta, ilman koko repun purkamista rakon esiin kaivamiseksi.

Kaiken kaikkiaan selvisimme varusteluista mainiosti. Paljon hiottavaa ja parannettavaa jäi, mutta mitään kriittistä ei jäänyt puuttumaan. Vielä kun täydennämme pyörälaukkujamme, ei Isityypin tarvitse ensi kerralla kantaa painavaa reppua.

Kaiken kaikkiaan varustepuolen opit voi tiivistää näin: mieluummin vähän liikaa kuin pikkuisen liian vähän.

Suuren Mummolaseikkailun reissuraportti.

Mummolareissu oli hienompi kuin mitkään odotukset. Retkeä suunniteltiin ja valmisteltiin pitkään. Matkan varrella lähes kaikki suunnitelmat lensivät romukoppaan. Lopputuloksena oli mahtava seikkailu.

Koko retki sai alkunsa Isityypin villistä päähänpistosta. Reissua valmisteltiin ja siitä puhuttiin viikkoja ennen lähtöä. Lopulta kasassa oli suunnitelma ja varusteet. Mukana suuri into tulevaan retkeen.

Kun starttasimme Tähystäjäprinsessan kanssa kotipihasta, ei meillä ollut aavistustakaan siitä, miten upea elämys meitä odotti. Matkaan mahtui iloa ja naurua, vanhojen ystävien tapaamista, aurinkoa, lukemattomia jäätelöitä ja tietysti vähän kommelluksiakin.

Ensimmäinen reissun monista jätskitauoista.

Tämä retki näytti, että pyöräretkeily lapsen kanssa on hienoa puuhaa. Heti kotiin palattuamme, alkoi Isityypin mielessä muhia suunnitelmat uusista reissuista. Tämä reissu oli puhdasta parhautta alusta loppuun.

Suurin yllätys oli tytön reippaus matkalla. Neiti taittoi matkaa vanhan konkarin ottein. Turhia kiukkuja ei tällä reissulla nähty. Tähystäjäprinsessa nautti silminnähden jokaisesta hetkestä retkellämme.

Päivä 1. Vantaa - Tuusula, suunnitelma muuttui lennosta.

Ajopäivistä lyhin oli lähtöpäivämme. Osaltaan tähän vaikutti suunnitelmien muuttuminen ensimmäisellä pitkällä tauolla.

Tuossa vaiheessa takana oli vajaa parikymmentä kilometriä ja suunta vakaasti kohti suunniteltua yöpaikkaa.

Isityyppi päätti kuitenkin lähteä moikkaamaan matkan varrella asustelevaa, vanhaa nyrkkeilykaveriaan. Ja näin gameplan muuttui jo aivan alkutaipaleella.

Tuusulaan päästyämme pääsimme nauttimaan leikeistä, lähiretkeilystä, uimisesta ja tietenkin nyrkkeilysalista.

Isin pikku vesipeto vauhdissa.

Ammattinyrkkeilijä Sanna Turusen ja Tuusulan Nyrkkeilyseuran kotisali piti tietysti päästä katsastamaan. Hyvältä näytti meno ja meininki. Tähystäjäprinsessa otti heti kättelyssä homman haltuun ja aloitti tiukat palloleikit Sannan kanssa.

Ammattinyrkkeilijältä sujuivat myös leikit Tähystäjäprinsessan kanssa varsin mallikkaasti.

Päivän päätteeksi Isityyppi pääsi vielä saunaan maailmaa parantamaan ja kuulumisia vaihtamaan.

Päivä 2. Tuusula - Matkailukeskus Lempivaara. Päätettiin pitää lepo ja leikkipäivä.

Toinen päivä muodostui reissun pisimmäksi. Maisemia nähtiin aivan laidasta laitaan. Valtatietä, pieniä metsäteitä ja kaikkea siltä väliltä.

Taukoineen vietimme tien päällä lähes seitsemän tuntia. Pitkät tauot pitivät neidin mielen korkealla ja tarjosivat nähtävää ja koettavaa.

Lounastauolla maantien varressa. Tämä se on elämää.

Ruokailut suoritettiin sujuvasti tien varressa eväitä nauttien. Kävipä neiti tauoilla myös sujuvasti potallakin. Reipas ja sopeutuvainen tyttö tuo isin pieni prinsessa.

Perille päästyämme pinkaisimme heti uimaan. Lotrausten jälkeen oli aika tarkistaa ravintolan jäätelövalikoima. Herkuttelun lomassa syntyi Isityypin päässä villi idea: saisikohan tuon mökin toiseksikin yöksi?

Mökki oli vapaana ja näin suunnitelma sai taas muutoksen osakseen. Huomenna me leikitään ja peuhataan Lempivaarassa.

Päivä 3. Leikkiä, lomailua ja upeaa yhteistä aikaa.

Keskiviikko valkeni aurinkoisena. Niinpä suuntasimme ensi töiksemme aamu-uinnille ja suihkuun. Aamupuuron äärellä oli vapautunut tunnelma. Tänään olisi luvassa rentoa yhteistä puuhailua, vailla aikatauluja tai turhia suunnitelmia.

Päivä kului leppoisissa ja hyväntuulisissa merkeissä. Paljon leikkiä, ulkoilmaa ja naurua. Lempivaara on mainio kohde lapsiperheille. Paljon tehtävää ja nähtävää hyvinvarustellulla leirintäalueella.

Lempivaaran ravintolasta löytyi myös keinuheppa.

Tämä oli lopulta ehkäpä koko reissun hienoin päivä. Pääsimme tytön kanssa kiinni kunnon lomafiilikseen.

Nalle, sammakko ja pupu. Kaikki yhdessä paketissa. Näitä kavereita käytiin moikkaamassa monen monta kertaa.

Lomaan kuuluu tietysti herkuttelu. Jäätelöitä ja pillimehuja meni, no aika monta. Illallisen nautimme hienosti ravintolan antimista. Tulevaa päivää varten vielä pari pillimehua evääksi ja unten maille.

Päivä 4. Lempivaara - Hämeenlinna. Ruunumyllyn pihassa olemme nyt leikkineet kahdessa sukupolvessa.

Päivän ajo-osuus jakaantui kahteen osaan. Ensimmäiset 15 kilometriä pujottelimme pikkuteitä metsien ja peltojen lomitse. Ensimmäisellä taukopaikalla tytölle iski akuutti banaaninhimo.

Ykslammin uimarannalla taukoa viettämässä.

Reitti meni uusiksi ja suunnistimme suorinta tietä 130 tielle ja Linnatuuleen. Lounastauko koostui banaanista, kekseistä ja tietenkin jäätelöstä. Isityyppi nappasi vielä kahvin jälkiruuaksi ja seikkailun viimeinen etappi saattoi alkaa.

Viimeinen tauko pidettiin lopulta jo Hämeenlinnan puolella. Sympaattinen tienvarsihuoltamo,  Gulf miemala, tarjosi meille maittavan suklaatuutin ja päärynälimun. Näillä eväillä jaksoimme viimeiset yhdeksän kilometriä leikiten.

Reissu oli maalissa ja oli aika nauttia olosta mummolassa. Illan ratoksi käväisimme vielä isin vanhalla koululla, Ruununmyllyn ala-asteella pihaleikeissä. Iltapalaksi papan grillaamat makkarat ja nukkumatti kutsui.

Isityypin vanhan opinahjon pihalla oli kivaa.

Perjantaina ehdimme vielä leikkiä ja viettää arvokasta aikaa isovanhempien kanssa. Lounaan ja päiväunien jälkeen olikin aika pakata romppeet ja aloittaa kotimatka.

Tämä oli hieno reissu eikä takuulla jäänyt viimeiseksi.

Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on pieni haikeus. Reissu oli aivan mahtava, mutta päättyi lopulta turhan nopeasti.

Onneksi tähän haikeuteen on helppo lääke. Pitää tehdä uusia reissuja. Suunnitelmia onkin jo vireillä tulevaisuutta varten. Mihin teidän mielestä meidän kannattaisi lähteä karavaanimme kanssa?

Retkellä käytössä olleista varusteista on tulossa oma postaus ihan lähiaikoina. Oman postauksensa saa myös tämän reissun suurimmat opetukset ja Isivuoden vinkit pyöräretkeilyyn taaperon kanssa.

Sadekuuro toi kivoja lätäköitä mummolan lähimaastoon.

Lähtekää reissuun lasten kanssa, se kannattaa ehdottomasti. Turha stressi ja aikataulut unholaan ja vapaudesta nauttimaan. Lopputuloksena on huikeita yhteisiä hetkiä.

Kuvia ja tunnelmia meidän seikkailun varrelta löytyy Instagramista ja Facebookista. Käykäähän katsomassa ja tykkäämässä.