Isityypin muodonmuutos, koti-isästä etäisäksi

Eron myötä isityypistä tuli vuoroviikkovanhempi, etäisä. Muutos koti-isästä on raju, loputtomien yhteisten päivien sijaan näen nyt tytärtäni joka toinen viikko. Tilanne on vaatinut sopeutumista, mutta on siinä hyvätkin puolensa.

Tärkeintä minulle on se, että olen edelleen isä. Minulle on aivan sama, mitä byrokraattien ja viranomaisten papereissa lukee, nuo paperit eivät isyyttäni määrittele.

Minä olen isä, suurella sydämellä ja pohjattomalla ylpeydellä. Tyttäreni on suurin aarteeni maailmassa ja hänen hyvinvointinsa turvaaminen on elämäni tärkein tehtävä.

Bloggaajakollega Helka Belt kirjoitti Etä-äiti - blogissaan oivan kirjoituksen etävanhemmuuden monista muodoista. Minäkin tunnistin itseni tuosta listauksesta. Itse en kuitenkaan itseäni nimitä etäisäksi tai -vanhemmaksi.

Minä olen edelleen isä, omalla tavallani ja omilla määritelmilläni. Etäisä on vain sana jossakin paperissa, minulle se ei merkitse mitään. Toki tilannettani ja hyppyä koti-isyydestä nykymuotoon helpottaa muutama seikka.

Yhteinen päiväkoti lievittää ikävää ja turvaa yhteyden säilymisen meidän vanhempien väleistä riippumatta

Toki olemme eri ryhmissä ja minä ensisijaisesti töissä, mutta näemme kuitenkin toisiamme ja pahimman ikävän yllättäessä neiti pääsee isin syliin. Halit ja pusut useimmiten laannuttavat ikävän ja Tähystäjäprinsessa jatkaa puuhiaan hymyssä suin.

Isiviikoilla yhteiset päiväkotimatkat ovat suuria seikkailuita. Matkaa taitetaan joskus junalla ja joskus pyörällä. Kärryssään viihtyvälle neidille pyöräily on mieluisaa puuhaa ja matka päiväkotiin muuttuukin hetkessä seikkailuksi eväineen ja leikkeineen.

Tästäkin päiväkotimatkasta pulkalla muodostui lopulta huima, yhteinen seikkailu.

Äidin viikoilla kontakti isityyppiin säilyy ja neiti pääsee sylittelemään ja kertomaan tärkeät asiansa. Yhteinen päiväkoti pehmittää hyvin pienen ihmisen hyppyä kahden kodin elämään.

Muutenkin uudessa elämäntilanteessa päiväkodin pysyvä rytmi ja rutiinit tuovat turvaa ja pysyvyyttä pienen tyttäreni elämään. Tuttu ja turvallinen päiväkoti luo paljon varmuutta isin pienen prinsessan arkeen.

Isityypille on suuri ja hieno asia se, että yhteys tyttäreen säilyy myös äidin viikoilla. Vaikka emme päiväkodissa aktiivisesti yhdessä olekaan, olemme silti lähellä toisiamme. Koti-isyyden muovaama tehokaksikko elää päiväkotiarkeakin tukkupakettina.

Lapsivapailla viikoillani pyrin nauttimaan omasta ajasta ja täytänkin illat mieluisilla harrastuksilla

Toki neiti on pienestä pitäen ollut mukana nyrkkeilysalilla, lenkkipoluilla ja pyöräilemässä, mutta nyt voin treeneissäni keskittyä vain ja ainoastaan itseeni. Tämä näkyy myös tuloksissa ja vanha kunnon kilpailuvietti alkaakin taas nostaa päätään.

Moneen harrastukseen olenkin löytänyt aivan uuden intensiteetin ja minulle rakkaat varhaisaamujen treenitkin ovat löytäneet takaisin arkeeni. Jopa jo haudatut urheiluun liittyvät tavoitteet ja unelmat ovat nousseet to do - listalle.

On maailman hienoin ja suurin kunniatehtävä olla isä. Mutta on myös hienoa löytää persoona isyyden takaa ja kaivaa jo pölyttymään ehtineet piirteeni taas esiin.

Tyttäreni kanssa vietetty aika on äärettömän arvokasta, mutta olen oppinut arvostamaan omaa aikaani myös. Aikaa olla minä, muutakin kuin vain isä.

On äärimmäisen voimaannuttavaa kun voin omat viikkoni keskittyä vain ja ainoastaan itseeni.

Etäisänäkin teen jääräpäisesti isyydestäni täsmälleen itseni näköistä

Kun tyttö on minulla, olen edelleen se pehmoisien pehmoisä. Teemme tytön kanssa paljon yhdessä, ulkoilemme, liikumme ja teemme joka päivästä seikkailun. Olen isosti läsnäoleva faija, joka vaalii yhteisiä, arvokkaita hetkiä.

Lapsivapailla viikoilla puuhaan omiani, jahtaan omia tavoitteitani ja unelmiani. Näen tyttöä päivittäin ja minulla on etuoikeus nähdä pienen neidin kasvavan ja oppivan uutta.

Toki ehdin ikävöidäkin tyttöä, se lienee täysin luonnollista. Mutta pidän sitäkin lopulta hyvänä. Pieni ikävä saa arvostamaan yhteistä aikaa entistä enemmän. Elämään vuoroviikkojen myötä ilmestynyt oma aika antaa mahdollisuuden ladata akkuja ja pitää itsestä huolta. Aikaa tehdä itsestäni entistä parempi isä.

Tapahtuipa maailmassa mitä vaan, minä olen isä. En etä- tai vuoroviikkoisä vaan isä. Tuo määritelmä ei minusta poistu eron myötä, saan kantaa sitä ylpeydellä koko loppuelämäni.

Taaperon nukuttaminen, tuskaa vai juhlaa

Taaperon nukuttaminen on rankkaa puuhaa. Se vaatii yliluonnollisia kykyjä ja pitkää pinnaa sekä kykyä sietää univelkaa. Nukuttaminen on peli, jossa vanhempi harvoin, jos koskaan voittaa.

Tällaista viestiä minä ainakin kuulen ympäriltäni ja luen muiden taaperoperheiden blogeista. Ilmeisesti teen jotain ratkaisevasti eri tavalla, koska meillä aniharvoin nukutus on tuollaista taistelua.

Tietysti paljon helpottaa se, että tyttäreni on alusta asti ollut ns. helppo lapsi. Perusterve ja hyväntuulinen lapsi, joka ei sairastelekaan kuin aniharvoin.

Jopa tässä kahden kodin arjessa, illat yhteisine satuineen, lauluineen ja muine tuttuine rutiineineen ovat hienoja hetkiä. Usein unohdun tuijottelemaan nukkuvaa tytärtäni ja miettimään kuinka onnekas olen saadessani olla isä.

Toki vaikeitakin iltoja mahtuu joukkoon. Mutta viime kuukausien ajalta voin ne helposti laskea yhden käden sormilla. Sama juttu päiväunien kanssa, aamu-ulkoilun ja yhteisten puuhien jäljiltä päiväunille kahdeksi tunniksi uuvahtaa hyväntuulinen neiti.

Mitään suuria salaisuuksia minulla ei ole, luotan tässä asiassa vahvojen rutiinien voimaan. Kun vuosi sitten jäin koti-isäksi oli ensimmäinen tavoitteeni luoda arkeen vahvat rutiinit ja säännöllinen rytmi.

Rutiinit, rutiinit, rutiinit. Ja vielä kerran rutiinit

Monen mielestä rutiinit ahdistavat ja rajoittavat elämää. Spontaani toiminta ja vapaus kuulemma kärsivät jos päivärytmi on liian tarkka.

Toki liiallisuuksiin mennessään rutiinit voivat rajoittaa. Mutta vahvat rutiinit luovat vapautta, turvalliset raamit joiden sisällä luoda sisältöä ja elämyksiä taaperon päiviin.

Kun nukkuminen sujuu ilman taistelua on elämä kaikin puolin leppoisampaa. Aikaa ja energiaa ei kulu turhiin taisteluihin ja vanhemmatkin ovat virkeämpiä ja paremmalla tuulella, kun nukuttaminen ei ole jokailtainen taistelu.

Meillä tytön kanssa on selvät sävelet unille mennessä. Iltapalan alkaessa aletaan jo valmistautua tulevaan yöhön. Kun on syöty, on aika käydä vessassa ja pestä hampaat sekä pukea yöpuku päälle.

Alusta asti sylissä nukkuminen on ollut meille molemmille mieluisaa puuhaa.

Sitten käperrytään lukemaan iltasatu, tuttuun ja turvalliseen paikkaan, Isityypin kainaloon. Usein uni tulee jo sadun aikana ja neiti siirretään omaan sänkyynsä unia jatkamaan.

Joskus sadun jälkeen tai sadun tilalle lauletaan yhteiset, rakkaat unilaulut. Useimmiten neiti nukahtaa varsin nopeasti, ilman kiukkuja tai temppuilua.

Joskus uhma ottaa vallan ja nukahtamista vastaan taistellaan, mutta määrätietoisuus ja rauhallisuus auttavat noissa hetkissä. Uudessa kahden kodin elämässä joskus myös pelot puskevat pintaan. Rauhallisesti tuolloin keskustelemme mieltä painavat asiat läpi.

Sekä uhmassa että peloissa neitiä auttaa aikuisen vahva läsnäolo. Isityypin kainalossa saa kiukutella ja itkeä, jos siltä tuntuu.

Ulkoilun evankeliumia julistan tässäkin asiassa

Me ulkoilemme paljon tyttäreni kanssa. Arkisin neiti pääsee päiväkodissa kirmaamaan raittiiseen ulkoilmaan, usein vielä metsäretken merkeissä. Useimpina päivinä suuntaamme kulkumme ulos vielä illalla, otsalampun ja suksien kanssa seikkaillen.

Runsaan ulkoilun vaikutus on selvä; iltaisin unille kömpii tyytyväinen ja onnellinen pieni neiti, unta ei juuri tarvitse houkutella.

Tämänkin iltaulkoilun jälkeen neiti nukahti varsin nopeasti.

Joskus harvoin on päiviä, jotka vietetään lähinnä neljän seinän sisällä. Nukahtamiseen ulkoilun puute vaikuttaa selvästi, vaikka vahvat rutiinit pitävätkin homman kasassa. Unta odotellaan tavallista kauemmin ja neiti kokeilee kaikki mahdolliset temput nukkumaanmenon välttääkseen.

Niinpä viikonloppuisinkin suuntaamme useimmiten kulkumme ulos heti aamiaisen jälkeen. Puuhaa riittää ja sekä isityyppi että Tähystäjäprinsessa nauttivat elämästä. Ja mikä parasta, ruoka ja uni maistuvat, molemmille.

Myös päiväkodissa neiti nukkuu päiväunensa ilman ongelmia

Tästä suurin kiitos kuuluu päiväkodin osaavalle henkilökunnalle. Rautaiset ammattilaiset luovivat taidolla uhmaiän karikoissa ja tyynnyttelevät turhat murheet tarvittaessa.

Vahvat rutiinit ja säännöllisenä toistuva päivärytmi luovat hyvät puitteet makoisille päiväunille. Päivittäiset, pitkät aamu-ulkoilut metsäretkineen vielä vahvistavat noita puitteita. Neiti nukkuukin tyytyväisenä pitkät unet jokaisena päiväkotipäivänä.

Levolliset unet ja uhmaan kuuluvat oman tahdon kokeilut myös kertovat siitä, että kiintymyssuhde omiin hoitajiin on vahva. Se, että pieni prinsessa tuntee olonsa turvalliseksi taas kertoo henkilökunnan vahvasta osaamisesta.

Päiväkotiarki luo vahvat puitteet myös koko arjen rytmitykselle. Kun arkirytmistä pitää kiinni myös vapaapäivinä, on nukuttaminen lopulta paitsi helppoa myös erittäin mukavaa puuhaa.

Minulle nukuttaminen on aina hieno hetki. Yhteistä aikaa elämäni suurimman aarteen kanssa, läheisyyttä ja yhdessä rauhoittumista. Todellista laatuaikaa tyttäreni kanssa.