Isityypin tonnien vuosi

En viittaa otsikolla omaisuuteeni tai ansioihini, ennemminkin melko yllytyshulluun luonteeseeni. Kaikki lähti täysin viattomasta internetin selailusta aikaa tappaakseni. Ei en selannut edes aikuisviihdesivustoja, niin viattomasta toimesta oli kyse. Tai niinhän minä luulin.

Silmiini osui artikkeli Theodore Rooseveltin aikoinaan upseereilleen kampanjoimasta haasteesta. Hänen mielestään jokaisen upseerin tuli olla kykenevä kävelemään 50 mailia kolmen päivän sisällä, kävelyajan ollessa enintään 20 tuntia.

Se siitä viattomuudesta ja harmittomuudesta, yllytyshullu minäni oli täysillä mukana " kyllähän minä nyt pystyn samaan kuin joku viime vuosisadan alun jenkkiarmeijan upseeri". Sehän oli sitten auttamattomasti menoa.

Heti seuraavana lauantaina olin varhain aamulla valmis starttaamaan. Toki en hyväksynyt haastetta ihan sellaisenaan, eihän hienoa pyöräilykalustoa ollut hankittu vain talliin pölyttymään.

Tavoitteeksi muodostui lopulta 32 tunnin aikana kävellä 80 ja pyöräillä 40 kilometriä. Kuten instagram ja facebook raportointi kertoo, haasteesta selvittiin.

Tämän haasteen selätettyäni mieleni alkoi jo punoa uusia suunnitelmia ja pohtia kuinka linkittää tyttäreni mukaan tuleviin liikuntahaasteisiin.

“ sateisesta ja koleasta viikonlopusta muodostui lopulta yksi hienoimmista yhteisistä kokemuksistamme”

Ja siitähän se idea lähti. Väsyneenä ja jalat rakoilla päätin että seuraavana viikonloppuna keräämme tyttäreni kanssa yhdessä 50 kilometriä liikuntaa.

Sateisesta ja koleasta viikonlopusta muodostui lopulta yksi hienoimmista yhteisistä kokemuksistamme. Mutta mieli janosi lisää.

Ensimmäisen yhteisen haasteemme jälkeen en enää viattomasti selaillut nettiä vaan etsin määrätietoisesti inspiraatiota uusiin haasteisiin.
Ja sitten kolahti, täydellinen kuvio juhlistamaan tulevaa syntymäpäivääni ja koko tulevaa vuotta,  vuottani 42 vuotiaana.

Löysin hyvin simppelin, mutta innostavan kävelyhaasteen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitus on kävellä vuoden aikana tuhat mailia,  kilometreissä 1609, eli karvan päälle neljä kilometriä päivässä.

Tottakai, meille tyttäreni kanssa niin rakas pyörällä kurvailu piti saada mukaan. Sama kilometrimäärä, samassa vuoden syklissä. Mahdollisimman moneen tallaamaani tai polkemaani kilometriin tietysti Tähystäjäprinsessa osallistuu.

Entäs sitten lihaskunto ja kehonhallinta, entäpä haaveet urasta kirjoittajana? Päätin heittää haasteeseen vielä pari pykälää lisää.

“ mielessäni näen jo tämän haasteen transformatiivisena projektina”

Lisätään kahvakuulaa ja joogaa totesi jo ajat sitten terveen kriteerit menettänyt mieleni. Tuhat aurinkotervehdystä ja tuhat turkkilaista ylösnousua vuoden aikana.

Kirjoittajaksi tullakseen on kirjoitettava, joka päivä. Sopiva määräkin kriteerin täyttymiselle oli jo valmiina. Yksi vuosi, tuhat sanaa, joka ikinen päivä.

Pikkuhiljaa alkaa olla paketti kasassa, tuumin tyytyväisenä, tästä tulee hieno vuosi ja suuria asioita tulee tapahtumaan. Riittääpähän ainakin puuhaa tulevaksi vuodeksi.

Mielessäni näen jo tämän haasteen transformatiivisena projektina, jolla feenix linnun tavoin nousen runsaan vuoden lievästä alakulosta uuteen loistoon, parempana kuin koskaan.

Sitä, onko tässä mitään järkeä, en lähde edes miettimään, tiedän sitäpaitsi vastauksenkin jo, ei ole. Kuten kävelyhaasteeni jälkeen filosofoin; eihän tässä mitään järkeä ole ja juuri siksi tämä on niin älyttömän hienoa. 

Startti tähän projektiin on Maanantaina aamulla. Itse kannustan matkan varrella itseäni erään kaveriporukan lähes legendaarisella sloganilla; mikä tässä muka voisi mennä pieleen?

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin, Punakiven puisto

Kevätauringon lämmittäessä  yhä voimakkaammin on hyvä lähteä kohti uusia leikkipuistoja. Reissu reissulta reeviirimme laajenee ja kesäksi onkin suunnitteilla ihan kunnon reissuja.

Kun Tähystäjäprinsessa pujottaa aurinkolasit päähänsä on se varma merkki kevään saapumisesta. Isityyppikin kaivoi arskat esiin ja hymy oli leveänä molempien kasvoilla, kun säntäsimme tutkimaan uusia leikkipuistoja.

Koronakaaos jatkuu, mutta me Tähystäjäprinsessan kanssa nautimme sen mukanaan tuomasta lisääntyneestä yhteisestä vapaa-ajasta.

Aurinkoisessa säässä, hyvillä mielin pyöräkin liikkui tavallista kevyemmin ja reviirimme laajenikin aivan uusille kulmille. Tosin neiti kertoi selvä ylpeys äänessään, että täällä on vierailtu aiemminkin, oman päiväkotiryhmän kanssa.

Tämänkertainen kohteemme oli Vantaan Kivistöstä löytyvä Punakiven Puisto. Uutuuttaan hohtavat leikkivälineet, keinut ja karusellit suorastaan huusivat hurjiin leikkeihin.

Korona tuntuu ajaneen ihmiset pakosalle ties minkä kivien ja kantojen alle, saimme nauttia puistosta kaikessa rauhassa kahdestaan. Hiki päässä kiipeilimme, keinuimme ja pyörimme karusellissa.

Sinne kiipeää isin pikku hurjapää

Suurella innolla neiti tutki puiston aarteita

Kiipeilyteline liukumäkineen oli tämänkertainen suosikki

Ehtipä isityyppi nykäistä muutaman leuan ja rutistaa läjän vatsalihasliikkeita, samalla kun yhdessä tutkimme puiston vierestä löytyvää pientä lähiliikuntapaikkaa.

Suurta riemua Tähystäjäprinsessassa herätti aivan vieressä oleva koirapuisto, aina mieluisine koirakavereineen. Kersantti Karvatassun viime kuulumiset kerrattiin aidan läpi uusille karvatassuisille tuttavuuksille.

Kotimatkalla pysähdyttiin vielä keittelemään kuumat mehut, retkikeittimellä tietenkin. Isityyppi löysi uuden, hienon keittimen, joka kulkee vaikka taskussa ja jolla neitikin pääsee jo harjoittelemaan kenttäkokkailua, mutta tästä kamppeesta kerron myöhemmin lisää.

Kotiin palasi lopulta yhtä hymyä pursuava kaksikko ja illan kruunasi tietysti pujahtaminen saunan lämpöön. Peilistä olimme jo aivan varmasti näkevinämme ensimmäiset merkit rusketuksesta. 

Kun Isityyppi itsekseen ihmetteli

Maanantaista on tehty tuhansia erilaisia meemejä, jotka kertovat, kuinka kammottava tuo viikon avauspäivä on. Vastaavia meemejä ylistämässä perjantaita lienee vähintään yhtä paljon.

Pelottavan monelle meistä arki on pelkkää puurtamista, elämme tulevaa viikonloppua varten ja jossain kaukana tulevaisuudessa häämöttävää kesälomaa odotetaan kuin lapsi joulua.

Nyt Koronan tuoman poikkeustilan myötä, moni on heitetty tuosta oravanpyörästä ulos, kuka lomautetuksi, kuka karanteeniin, kuka etätöihin. Ja meemit jatkavat voittokulkuaan.

Maanantaita kiroavien meemien tilalle on nyt tullut moninainen kirjo x päivää karanteenissa meemejä ja kotikoulun kauheutta kiroavia, mitä erilaisimpia kuvasarjoja.

Minussa tämä kaikki herättää lähinnä hämmennystä. Ehkä me emme todella tiedä, mitä haluamme tai sitten vain tarvitsemme vakioidun määrän aiheita valittaa.

Tilanne on siis se, että oravanpyörä ahdistaa, vapautta pitäisi olla lisää mutta nyt kun sitä vapautta on, niin sekin on huono juttu.

Surullisena olen lukenut uutisia, joissa kerrotaan jatkuvan yhdessäolon kiristävän hermoja ja aiheuttavan riitoja. Hurjimmat uutiset ovat kertoneet alkoholinkäytön ja perheväkivallan lisääntyneen. Tässä kohtaa on pakko kysyä; mikä meitä oikein vaivaa?

“ Tarjolla on ainutlaatuinen tilaisuus viettää aikaa lasten ja perheen kanssa “

Nyt on tarjolla sitä kaivattua vapaata, aikaa ilman ahdistavia maanantaita, jatkuvaa viikonloppua. Tarjolla on ainutlaatuinen mahdollisuus viettää aikaa lasten ja perheen kanssa.

Ehkä ongelmana on se, että emme tiedä, mitä kaikella tuolla vapaalla ajalla tehdä. Toki uuden tilanteen tuomat taloudelliset uhkakuvat varmasti pelottavat ja tuovat mukanaan stressiä ja ahdistusta.

Vai onko kuitenkin paljastumassa julma totuus, totuus siitä, kuinka monille perhe on vain statussymboli, jotakin mikä pitää olla. Lopulta perhe on vain taakka, ei elämän tärkein asia, kuten nähdäkseni tulisi olla.

Otsikoita, sosiaalista mediaa ja blogeja lueskellessani viesti on hetkittäin pelottavan selvä; yhdessäolo perheen kanssa on monille jonkinasteinen rangaistus. Minulla on vain yksi kysymys: miten tällainen on mahdollista?

Tiedän kyllä nämä lapsiperhearjen perus lainalaisuudet, joista aiemminkin olen kommenteista saanut lukea. Uskon tämänkin tekstin kommenttikentän täyttyvän siitä, kuinka ylimielinen, ymmärtämätön ja puhtaasti tyhmä ja tuomitseva minä olen.

Ehkä nuo kommentoijat sitten ovat oikeassa, mene ja tiedä. En siltikään voi ymmärtää, miten yhdessä lasten ja puolison, perheen kanssa vietetty aika voi olla rankkaa. Eikö se perhe ole juuri sitä varten, yhdessä olemista ja elämistä? Eikö perheen tulisi olla ilon ja elämänvoiman lähde?

“ Onneksi yhteinen aika perheen kanssa tarjoaa lääkkeen noihin vaivoihin “

Edellisessä postauksessani jo kerroinkin, miltä itsestäni tämä aika tuntuu, miten koen päässeeni palaamaan koti-isyyden kissanpäiviin. Ainoa selkeästi negatiivinen asia on tyttäreni päiväkotikaverien ikävöinti, mutta ikävän lievitykseen onneksi nykyteknologia tarjoaa monia välineitä.

Ymmärrän toki, että lapsen jatkuva aktivointi ja päivien täyttäminen mielekkäällä tekemisellä, voi tuntua raskaalta. Aivan yhtä hyvin ymmärrän taloudellisen huolen mukanaan tuoman stressin.

Onneksi yhteinen aika perheen kanssa tarjoaa lääkkeen noihin vaivoihin. Stressi ja ahdistus takuulla helpottaa kun lähtee lasten kanssa touhuamaan, heittäytyy täysillä mukaan leikkiin ja unohtaa hetkeksi aikuisten maailman.

Tässä tilanteessa on paljon potentiaalia nähdä monet asiat uusin silmin. Nyt varmasti huomataan, miten tärkeää ja arvokasta työtä opettajat ja päiväkotien väki tekevät. Moni huomaa, että ei se niin perinjuurin helppoa työtä aina olekaan.

Vahvana introverttina ymmärrän tarpeen saada omaa rauhaa, mutta en sitä, miten aika perheen kanssa voisi sitä rikkoa. Ainahan sitä paitsi voi tarvittaessa jokainen ottaa sitä yksityisyysannostaan, kun muu perhe touhuaa jotakin muuta.

Me Tähystäjäprinsessan kanssa nautimme jokaisesta uuden tilanteen tuomasta ylimääräisestä vapaapäivästä.

Mutta millään en voi ymmärtää, miten yhdessäolo lasten ja perheen kanssa voi tuntua vankilalta, ylimääräinen vapaa-aika rangaistukselta.

Edellisessä tekstissäni jo pohdin, olenko jotenkin geneettisesti  virheellinen. Oman ajan merkityksestä olen kirjoittanut aiemminkin. Kuten tuolloin sanoin, sanon nytkin, en ole tuomitsemassa ketään.

En myöskään yritä nostaa itseäni muiden yläpuolelle tai koe olevani parempi vanhempi. Toki herää kysymys: kannattaako tai pitääkö niitä lapsia hankkia, jos ei halua kuitenkaan aikaa heidän kanssaan viettää.

Mutta tämä asia on lopulta jokaisen omissa käsissä, jokainen tehköön omat päätöksensä. Minä en yritä opettaa ketään, kunhan vain ihmettelen. 

Ei niin Koronaa, ettei jotain hyvääkin

Korona tuli ja lanasi kaiken, maailma ei ole enää entisensä. Ihmiset eristetään koteihin, väkeä kuolee ja talous tulee romahtamaan. Kotikouluissa riiviölapset ajavat vanhemmat hermoromahduksen partaalle ja vessapaperikin loppuu kaupasta.

Kaikenlaisia uhkakuvia on viime aikoina maalailtu ja jonkinasteinen hysteria leviää kulovalkean lailla. Synkimmät persoonat uskovat meidän elävän maailmanlopun aikoja.

Minussa lienee jokin geneettinen vika, kun en näe tätä epidemiaa peruuttamattoman pahana ilmiönä. Moni asia toki on muuttunut viime viikkoina ja väistämättä isänä pieni huoli painaa mieltä.

Viime viikko kuitenkin osoitti, että eivät nuo epidemian tuomat muutokset arkeen ole lainkaan pöllömpi juttu. Ehkäpä meidän pitää vaan oppia näkemään ne hyvät jutut eikä keskittyä negatiiviseen.

Toki epidemia on otettava todesta ja noudatettava viranomaisten suosituksia, mutta minä näen tässä kaikessa myös paljon hyvää, paljon mahdollisuuksia uudenlaiseen elämänmenoon.

Kouluja on suljettu, päiväkodeista kehotetaan lapsia jäämään kotiin, monet on komennettu etätöihin ja lomautukset ovat jo käynnissä.

Kokoontumiset julkisilla paikoilla on kielletty, kirjastot, liikuntapaikat, museot ja monet muut on suljettu. Ylimääräistä liikkumista kehoitetaan välttämään ja nyt uusimaa on suljettu.

“ Tämä pysähtyminen antaa mahdollisuuden ihan uudenlaiseen arkeen”

Se kuuluisa oravanpyörä, jossa juoksemme on nyt viruksen voimin pakotettu hidastamaan vauhtia ja meidät pyörittäjät pakotettu hengähtämään ja katsomaan ympärilleen.

Tämä pysähtyminen antaa mahdollisuuden ihan uudenlaiseen arkeen, kokonaan uuteen tapaan katsoa asioita. Kun oravanpyörän vauhti hidastuu jää aikaa moneen, mikä on jäänyt tekemättä.

Toki lomautusten ja muiden vastaavien toimien vaikutus henkilökohtaiseen talouteen varmasti mietityttää, mutta antaa myös mahdollisuuden miettiä, paljonko oikeasti tarvitsee.

Elämme hurjassa kulutusyhteiskunnassa ja mielestäni tämä hetki antaa oivan tilaisuuden arvioida asioita uudelleen. Kuten Paleface osuvasti toteaa ‘ heitä pois ja osta uusi’

Nyt on hyvä aika pohtia, kuinka paljon oikeasti tarvitsee, kuinka paljon pitää todella ostaa.

Nyt on myös hyvä hetki tehdä kaikkea sitä, mistä aina on haaveillut, harrastaa, rentoutua ja viettää aikaa perheen kanssa.

“ Mahdollisesti edessä häämöttävä lomautus tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta”

Melko  nurinkurista on, että tarvitsemme tällaisen epidemian pysähtyäksemme näiden aiheiden äärelle.

Isityyppi ja Tähystäjäprinsessa nauttivat tästä uudesta tilanteesta täysin rinnoin. Sunnuntai-illan pesut ja iltatoimet hoituvat rennoissa merkeissä, kun tiedossa oli vapaa viikko. Viikko yhteistä, aikataulutonta aikaa, aivan kuten aikoinaan koti-isänä.

Vapaan viikon takasi Isityypin palkaton vapaa, eikä tulonmenetys rassannut hetkeäkään, kumpaakaan meistä. Rehellisyyden nimissä, mahdollisesti edessä häämöttävä lomautus tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Rahaa toki tässä menetän, mutta tilalle saan jotain paljon arvokkaampaa. Niin kliseistä kuin se onkin, kaikkea ei todella voi rahassa mitata.

Taakse jäänyt viikko tarjosi upeita hetkiä meille. Yhdessäoloa, naurua, leikkejä, kiireettömyyttä ja upeita keväisiä säitä. Mikään raha maailmassa ei voi näitä korvata.

Saatan olla geneettinen häiriö, mutta silläkin uhalla näen tämän epidemian enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. En tietenkään toivo kenenkään sairastuvan tai kuolevan, mutta tällainen tilanne pakottaa meitä asettamaan asiat aivan uuteen perspektiiviin. Se on pelkästään positiivinen asia.

“ Me ihastelemme savun hajuisia vaatteita, leikimme varjokuvilla kallioilla ja keinumme itsemme pyörryksiin”

Nyt jokaisella meistä on edessään hetki, jolloin pitää punnita, mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Kun oravanpyörän rattaisiin on lyöty kapuloita, on hyvä aika pohtia, onko uran luominen ja omaisuuden kartuttaminen sittenkään niin tyydyttävää.

Ehkäpä viimein on aika kulkea kohti pehmeämpiä arvoja, aika arvostaa muutakin kuin statuksia ja materiaa. Ehkä vihdoin on aika arvostaa ammatteja, joita harvoin muistetaan arvostaa.

Opettajien, päiväkodintätien ja - setien, hoitajien, poliisien, siivoojien, palomiesten ja monen muun laittaessa itsensä likoon yhteisen hyvän eteen, on aika huomata kuinka arvokasta duunia nuo edellämainitut painavat.

Me Tähystäjäprinsesan kanssa nautimme nyt joka hetkestä. Poissa kauppakeskuksista me ihastelemme savunhajuisia vaatteita, leikimme varjokuvilla kallioilla ja keinumme itsemme pyörryksiin. Tehkää lukijat tekin niin. Tai mikä ikinä onkaan teidän mieluisin tapa nauttia vapaa-ajasta, ottakaa ilo irti ja nauttikaa.

Kuten sanottua, ei niin Koronaa ettei jotakin hyvääkin. 

Mitä kuuluu, Isivuosi - blogi?

Blogi on viettänyt hiljaiseloa nyt runsaat kaksi kuukautta. Blogi on kyllä ollut mielen päällä, mutta postauksia en tietoisesti ole tehnyt. Olen pohtinut, mihin suuntaan haluan blogiani viedä, haluanko enää ylipäätään blogata.

Isivuosi blogi sai alkunsa hivenen yli kaksi vuotta sitten jäädessäni koti-isäksi. Lukijat tottuivat siihen, miten hehkutan koti-isyyden onnea ja isyyden mahtavuutta.

Edelleen isyys on kovin juttu ikinä, mutta nykyisessä elämäntilanteessa nuo kahden vuoden takaiset ajat tuntuvat todella kaukaisilta. Koti-isyyden kiireettömyys ja mittaamaton onnen tunne tuntuvat kaukaiselta unelta.

Onnellinen minä olen edelleen, asiat ovat hyvin ja monella elämän saralla mennään hurjalla vauhdilla hyvään suuntaan. Mutta blogin alkuajoista on tultu todella kauas.

Koti-isävuosi jäi taakse ja loppuvuoden ikävistä käänteistä huolimatta saldo jäi vahvasti plussan puolelle.

Jäi myös vahva kaipuu noihin vapaisiin, leikin ja riemun täyttämiin päiviin yhdessä tyttäreni kanssa. Koti-isyyden päätyttyä blogi jäi elämään, edelleen vahvasti isyyttä pohtivana.

Tällä hetkellä tunnen sekä elämäntilanteen suhteen, että ihmisenä, myös isänä olevani todella kaukana blogin alkuajoista. Paljon olen pohtinut, haluanko jatkaa blogia, ainakaan tässä muodossa.

Kirjoittaminen on iso osa minua ja elämääni. Jatkossakin, yhä kiihtyvällä vauhdilla siis puran tuntojani ja ajatuksiani tekstiksi, eläähän kuitenkin vahvana halu elättää tällä itseni.

“ jatkan siis edelleen blogia, mutta ehkä joissain kohdissa eri tyylisenä “

Myös suuri haave paluusta koti-isäksi mietityttää, onko se sittenkään oikea haave. Kun katson päiväkodissa hymy korvissa telmivää tytärtäni, nousee mieleen väistämättä ajatus, onko tuo haave enemmän minun kuin tyttäreni.

Kun tavoite työskentelystä kotoa käsin toteutuu, on mahdollisuus etsiä tässäkin asiassa tyttärelleni paras mahdollinen vaihtoehto.

Pääsen tuossa kohtaa tarjoamaan valinnan mahdollisuuden pienelle prinsessalleni. Voimme pitää sopivassa suhteessa kotipäiviä ja päiväkotipäiviä, pääsemme poimimaan maamme laadukkaasta varhaiskasvatuksesta rusinat pullasta.

Mutta entä se tässä kohtaa suurin kysymys, jatkaako blogia vai ei?

Nautin kirjoittamisesta ja jos haluan tällä elää, on tekstejä tuupattava maailmalle. Näihin molempiin blogi on oiva väylä. Blogi pitää minut liikkeellä ja toivottavasti kehittää kirjoittajana.

“ Mihin tie vie, ei aavistustakaan, mutta ainakin toistaiseksi Isivuosi-blogi jatkaa taivaltaan“

Blogi myös tarjoaa mukavan väylän tällaiseen omien ajatusten purkamiseen ja jäsentelyyn. Jatkan siis edelleen blogia mutta ehkä joissain kohdissa eri tyylisenä.

Entistä enemmän on tarjolla tällaista isityypin tajunnanvirtaa ja pohdintaa, sekä tietysti tilannepäivityksiä suurten unelmieni etenemisestä.

Mihin tie vie, ei aavistustakaan, mutta ainakin toistaiseksi Isivuosi-blogi jatkaa taivaltaan. Aihepiirin laajentamiseksi ja itseäni kehittääkseni laitoin tulille toisenkin blogin, englanniksi. Käykääpä kurkkaamassa.

Suuret tavoitteeni tuntuvat kaukaisilta, eikä minulla juuri nyt ole tiedossa keinojakaan niiden toteuttamiseksi. Mutta taustalla jyskyttää eräs suuri, kuulemani viisaus.

“ You just need to know, where you want to go. You don't have to know how to get there”

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin, Myyrmäen liikuntapuisto

Usean kuukauden ajan olemme päiväkotimatkalla kulkeneet kiertoreittiä, kun lyhin tie on työmaan takia ollut poikki. Viimein pääsimme ihailemaan, mitä hienoa tuolla työmaalla on meille loihdittu.

Heti alkumetreillä tulimme siihen tulokseen, että tällaisen hienouden takia kannatti kulkea hivenen pidempää reittiä. Lopputulos kun on huikea koko perheen peuhupaikka.

Leikkipuisto tämä keidas ei varsinaisesti ole, mutta puuhaa löytyy takuulla koko perheelle, vauvasta vaariin. Täällä on kiipeilyseinää, köysirataa, pelikenttää ja vieläpä kuntoilulaitteita.

Isityyppi ja Tähystäjäprinsessa totesivat löytäneensä aarreaitan ja touhuun sännättiin saman tien, yhdessä ja hymyssä suin.

Tähystäjäprinsessan mielenkiinnon vangitsi välittömästi riippusilta ja sitä ympäröivät, tasapainoa vaativat puomit. Taas kerran tyttö yllätti isänsä rohkeudellaan ja taidoillaan.

Tiukkaa tasapainolua, kieli keskellä suuta

Kato Isi, mä osaan!

Neiti hurjapää vauhdissa

Hurjan tasapainoilun, loikkien ja keikkumisen jälkeen oli aika tutustua puiston muuhun tarjontaan.

Trampoliinit ovat aina viehättäneet Tähystäjäprinsessaa ja täältä niitä löytyy, peräti kahdeksan kappaletta. Tiedossa oli siis pitkä tovi pomppimista, jokainen trampoliini testattiin, tarmokkaasti ja moneen kertaan.

Trampoliinit oli sijoiteltu hauskasti kehään, pienen kumpareen päälle ja tästä riittikin riemua neidille. Onhan ihan parhautta kun pomppimisen lomassa voi laskea pyllymäkeä.

Trampoliineja riitti isompaankin pomppimisen tarpeeseen

Puiston perältä löytyi vielä lisää aarteita. Aikuisia varten iso valikoima laadukkaita voimailulaitteita, joita myös Tähystäjäprinsessa tarkasti testasi ja arvioi.

Puistoon on vielä mahdutettu kentät jalka- ja koripallolle, sekä perheen pienimmille oma kenttä pienine maaleineen, ruutuhyppypaikkoineen ja juoksuratoineen.

Ruutuhyppely on hauskaa puuhaa

Tuleva vuorikiipeilijä vauhdissa

Tästä puistosta löytyi riemua pitkäksi aikaa ja reissu huipentui vielä kotimatkaan meille rakkaan lähimetsän kautta. Eipä siis ihme, että vielä samana iltana suuntasimme uudestaan kulkumme tänne.

Otsalampussaan ja heijastinliivissään touhunnutta neitiä ei pimenevä iltakaan hidastanut vaan menoa säestivät innokkaat kiljahdukset ja iloinen nauru. Jatkossa Isityyppi saakin varata päiväkotimatkaan reilusti ylimääräistä aikaa, tätä aarretta ei nimittäin leikkimättä ohiteta.

Tämä puisto on hieno paikka, suosittelemme lämmöllä kaikille. Kun ympäriltä löytyy isot parkkipaikat, sopii tänne tulla kauempaakin. 

Isityypin riimit Tähystäjäprinsessalle

Riimittely on oiva tapa laajentaa ja kehittää omaa kielen käyttöä, rikastaa omaa kirjoittamista. Koska kirjoittajana pyrin koko ajan kehittymään, lähdin kokeilemaan tätä hienoa taiteenlajia.

Isityyppi ja Tähystäjäprinsessa nauttivat myös erilaisten laulujen väsäämisestä. Omista lurituksistamme olenkin kertonut jo aiemmin.

Luonteva valinta minulle oli siis tehdä riimeillä meille uusi biisi. Vieläpä räpin muotoon.

Isityyppiä ei tulla näkemään hip hop maailman areenoilla, mutta hauskaa tällainen sanoilla leikkiminen on. Tässä lopputulos olkaa hyvä.

ISITYYPIN RIIMIT

muistan aina sen käytävän kättärin

missä pieni nyytti sylissä kävelin

sä pieni itkit ja vähän rimpuilit

mutta en suostunut päästään irti

ja vieläkin lupaan aina pitää kiinni.

ei tullut sun faijasta ikinä sankarii

mun sun avulla löysin supervoimii

katkaisit mun polun syvyyksiin

annoit punasen langan, josta pitää kii.

Ei tuu sun faijasta räppärii

ei löydy kummoista biittii

sanoista tuskin saan krediittii

mut sun kädestä lupaan aina pitää kii

Mihin ikinä elämä sut viekään

ei faija lähde sun rinnalta mihinkään

lupaan olla aina kiinni sun elämässä

pahan paikan tullen seison muurina edessä.

Isän syliin on aina lupa tulla

jos et ite jaksa, mä kyllä kannan

kun hölmöilet, niin anteeksi annan

jos pelottaa, tuon sulle turvan.

Ei tuu sun faijasta räppärii

ei löydy kummoista biittii

sanoista tuskin saan krediittii

mut sun kädestä  lupaan aina pitää kii

Niin usein pieni katson sua ihaillen

toivon et voisin oppii ton sun rohkeuden

kulje aina suuntaan sun haaveiden

silleen löydät avaimet menestyksen

Usein sua sylissä kannoin

nyt mietin, minkä lahjan annoit

myönsit mulle titttelin faija

parast ikinä päällä maailman

opetit mikä elämässä on tärkeetä

Kiitos pieni, kun teit tästä niin selkeetä

Ei tuu sun faijasta räppärii

ei löydy kummoista biittii

sanoista tuskin saan krediittii

mut sun kädestä lupaan aina pitää kii

Nyt pitää vielä etsiä sopiva paikka tämän kappaleen ensiesitykselle, ehkä tytön 18 vuotis juhlissa. Ja tokihan tämä pitää ensin säveltääkin...