UA-119504795-1

torstai 16. elokuuta 2018

Vanhemmuudessa tarvitaan ryhtiä ja asennetta.



Kelpaako tytölle enää mikään vähempi? Tällaiseen kysymykseen törmäsin taannoin. Jäin pohtimaan asiaa, kun huomasin ihmetteleväni, miksi moisia kysellään. Miksi lapselle pitäisi kelvata jokin vähemmän?

Kysymyksen kirvoittajana olivat tutkimusmatkamme leikkipuistoihin. Huoli oli kova. Jos tyttäreni tottuu näkemään uusia puistoja jatkuvasti, tyytyykö hän enää vähempään?

Koko kysymys oli niin hämmentävä, etten osannut oikein vastata mitään. Lopulta ymmärsin, mikä tuon huolen taustalla oli. Se sai minut surulliseksi.

Kysymyksen taustalta löytyy nykymaailman suurin vitsaus, loputon tarve päästä helpolla. Lapsen etua ajatellaan, kunhan aikuisen ei tarvitse nähdä liikaa vaivaa.

Tuollainen ajattelu ei sovi vanhemmuuteen. Minä en hyväksy tuota asennetta tyttäreni suhteen keltään, kaikkein vähiten itseltäni.

Vanhemmuudessa ei mennä siitä, missä aita on matalin. Vanhempana asiat on pyrittävä tekemään aina vähän paremmin.


Se mitä minä teen vanhempana on suoraan suhteessa tyttäreni hyvinvointiin. Niinpä on vain yksi vaihtoehto: kasvaa ja kehittyä vanhempana koko ajan.

Lasta kohtaan on väärin, jos vanhemmat pyrkivät pääsemään helpolla roolistaan. Yleisesti on loukkaus ihmisyyttä kohtaan mennä aina siitä missä aita on matalin.

Vanhemmuus on maailman suurin kunniatehtävä. On suuri etuoikeus saada olla isä tai äiti. Oma lapsi ei ole taakka, se on hienoin asia maailmassa.


Lapset tarjoavat päivittäin upeita kokemuksia meille vanhemmille.


Näin ollen on selvää, että pyrin joka päivä olemaan paras mahdollinen faija pienelle prinsessalleni. Minun velvollisuuteni on turvata tytölle hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Siinä duunissa ei voi etsiä vähimmän vaivan tietä. Itsensä pitää laittaa likoon joka päivä täysillä.

Kuten ennenkin olen sanonut, aikuisella on vain velvollisuuksia. Lapsen tulo maailmaan on aina aikuisten valinta. Itsestään selvää on siis se, että aikuisten tulee myös kantaa vastuu valinnastaan.

Tässä yhtälössä ainoa, jolla on oikeuksia on lapsi. Lapsen tarpeiden pitää aina mennä aikuisen ambitioiden edelle.

Kuluneena kesänä törmäsin toiseenkin, vähintään yhtä hämmentävän kommenttiin.


”Kyllä isälläkin pitää olla omaa aikaa, ei koko aikaa voi olla lapsen kanssa” Jaa, että sellaista. Rohkenen olla tästäkin eri mieltä. Ei, isällä ei pidä olla omaa aikaa. Jos pitäisi, niin en olisi hankkinut lasta.

Tässä vaiheessa pidän tärkeänä viettää mahdollisimman paljon aikaa tyttäreni kanssa. Siten luodaan vahva suhde, joka kantaa ja säilyy hyvänä tulevinakin vuosina.

Muutaman vuoden kuluttua tytöllä on jo omat menonsa ja kaverinsa. Ja niin pitääkin olla, se on täysin luonnollista. Faijan kanssa vietetty aika ei ole enää silloin kovassa huudossa. Tuolloin on vaikeaa luoda vahvaa isä - tytär suhdetta.

Jäin koti-isäksi nimenomaan viettääkseni mahdollisimman paljon aikaa tytön kanssa, luodakseni yhteisiä elämyksiä ja muistoja. Se on hivenen vaikeaa, jos painelen omissa menoissani sitä omaa aikaa viettämässä.

Harrastuksissa neiti kulkee mukana niin paljon, kuin logistisesti on mahdollista. Tähänkin on yksinkertainen syy. Minulle harrastukset ovat olleet iso osa elämääni. Tottakai haluan tyttäreni olevan mukana minun elämäni tärkeissä kiintopisteissä.


Pieni prinsessa tarkkana kehän reunalla. Kuten niin monesti ennenkin.

Omaa aikaa en varsinaisesti edes kaipaa. Eikä se mihinkään ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan. Minun aikani tilalle on tullut meidän aikaa, maailman arvokkainta pääomaa.

Mielenkiintoista on sekin, että muut katsovat oikeudekseen määritellä, paljonko minun tulee viettää aikaa tyttäreni kanssa.

Nykymaailman individualismi ja 'minä minä' - ajattelu sopivat kehnosti vanhemmuuteen.


Itsekeskeisyydestä luopuminen on ensimmäinen, ehkä tärkein askel vanhemmuuteen. Vanhemman ensisijainen tehtävä on huolehtia jälkikasvustaan. Omat halut ja toiveet on asetettava taka-alalle.

Minä en ole keskeinen toimija, tyttäreni on. Minulla on kunniatehtävä hoitaa ja kasvattaa pientä prinsessaani. Tärkeämpää työtä ei olekaan. Siksi minun pitää keskittyä hommaani täysillä. Tästä duunista ei oteta lomaa.

Olen kuullut vanhempien tarvitsevan omaa aikaa, lomaa lapsista. Siis niistä pienistä maailman valoista. Lomaa? Omista lapsista? En voi olla ainoa, kenen mielestä tämä kuulostaa absurdilta.

Luen jonkin verran toisten vanhempien blogeja. Leikkipuistoissa tulee myös vaihdettua ajatuksia vanhemmuudesta. Monesti hämmästyn kohtaamani valituksen määrää.

Keskeinen teema on vahva. Minun haluni, minun tarpeeni, minä minä minä. Olen myös törmännyt eräänlaiseen aamukampa-ajatteluun. Lasketaan aikoja hoidon aloitukseen, koulun aloitukseen ja milloin mihinkin.

Syykin laskemiseen on selvä. Lapsi on silloin jonkun muun hoivissa ison osan ajasta. Niin ja niin monta vuotta ja vapaus koittaa. Helvetti soikoon, onko vanhemmuus muka jonkinasteinen vankila?

Helpolla pääsemisen kulttuuri ja vanhemmuus eivät voi kulkea käsi kädessä. Vanhemmuus on tehtävä, joka vaatii selkärankaa. Ryhtiä ja asennetta.









25 kommenttia:

  1. Itse ajattelen periaatteessa samoin. Haluan tarjota lapselleni parasta ja en ole koskaan kokenut tarvitsevani lomaa lapsesta.

    Mutta, kaikissa asioissa on toinenkin puoli. Jos haluaa koko ajan mennä siitä mistä aita on korkein, voi se jossain kohtaa johtaa väsymiseen. Etenkin jos lapsia on monta ja käy töissä. Siksi olen itse varovainen tuollaisten ajatusten viljelyssä,ja voin joskus itsekin mennä siitä mistä aita on matalin.

    Ja vaikka en itse kaipaa lomaa lapsesta, mielestäni on hyvin mahdollista että lapsi kaipaa lomaa minusta. Itse ajattelen että lapselle tekee välillä hyvää viettää kahdenkeskistä aikaa muidenkin kuin minun kanssa, vaikkapa toisen vanhemman, isovanhemman, tai serkkujen kanssa. Jos kotona lastaan hoitava vanhempi on aina lapsen kanssa, tällaista kahdenkeskistä aikaa ei ole.

    Uskon että tämä on hyväksi myös lapselle, sillä selkeästi lapsen leikit, jutunaiheet yks monipuolistuvat tällaisten hetkien jälkeen. Uskon myös että päivähoidon aloitus on helpompaa kun on jo tottunut monipuolisemmin eri tilanteisiin.

    Tämä ei ollut millään tavalla kritiikiksi, vaan vain yksi näkökulma asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä näkökulmia. Parikin ideaa uusiin postauksiin syntyi.

      Poista
  2. Kaikki on erilaisia persoonia ja erilaisia vanhempia eikä mun mielestä ole yhtä oikeaa mallia olla se paras mahdollinen vanhempi omalle lapselleen. Osalle vanhemmissa sopii kotivanhemmuus ja osa taas tarvitsee myös niitä työn mukanaan tuomia haasteita - valitettavasti toki tosi usein myös se taloudellinen tilanne sanelee tässä.

    Vanhempana pitää antaa lapselleen 110% jollei enemmänkin, mutta toki myös huomioida oma jaksaminen - jos vanhempi voi huonosti niin väkisinkin se näkyy myös sitten lapselle ja lapsessa.

    Se on kyllä totta, että tietynlainen suorituskeskeisyys ja ehkä jopa "kilpavarustelu" lapsen kasvatukseen on tullut, tuijotetaan ehkä niitä hieman vääriä asioita kun lapselle ihan oikeasti se tärkein asia olisi se aika ja huomiointi - materia on yhdentekevää (paitsi ehkä sitten joskus teini-iässä :D)

    Saakohan mun sekalaisesta tajunnanvirrasta mitään selvää? xD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa, hienoa tajunnanvirtaa. Nappaan tästäkin idean tuleviin postauksiin.

      Poista
  3. Ihana teksti! :D Kiitos päivän nauruista. :D

    VastaaPoista
  4. Ajatuksia herättävä teksti. Vanhemmuttaa takana 13,5 vuotta. Joka päivä koen oman riittämättömyyteni, vaikka koetan tehdä parhaani. Olen lapsille äiti, haluan heille parasta. Silti haluan myös omaa aikaa. En jaksaisi ilman sitä käydä vaativassa työssäni, keskittyä lasten iloihin ja suruihin ja olla vielä vaimo miehelleni. -Katta /Arki(paska)ruokaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riittämättömyyttä tuntee varmasti jokainen vanhempi. En läheskään aina koe saavuttavani tavoitteitani isänä, epäonnistuminen on osa elämää. Niiden jälkeen noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.

      Poista
  5. Jos vanhempi ei koe tarvitsevansa omaa aikaa, niin sitä ei varmaan tarvitse järjestää ainakaan lapsen ollessa ihan pieni. Toisaalta esimerkiksi neuvolassa korostetaan todella paljon sitä, että vanhemman on ladattava välillä omia akkujaan omissa menoissaan. Lapsen itsenäistymisen kannalta omaksi, vanhemmista erilliseksi persoonakseen, on kuitenkin tärkeää, että hän viettää välillä aikaa ilman vanhempiaan, muiden aikuisten ja lasten kanssa. Ihan ensimmäisinä vuosina, tämä ei kuitenkaan varmaan ole niin välttämätöntä. On totta, että itsekkyys ja minäkeskeisyys on nykymaailman riesa ja se ikävä kyllä näkyy moneissa blogeissakin. On hienoa, että haluat antaa lapsellesi kaikkesi. Nostan hattua sille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri. Nyt on meillä yhteisen ajan hetket. Tyttö kuitenkin yhdessä hujauksessa lähtee koettelemaan omien siipiensä kantavuutta.

      Poista
  6. Hyvä postaus! Ja niin totta. Itse kaipaan välillä omaakin aikaa,mutta silti mielen vieressä on kokoajan se ajatus, että kohta ne on jo niin isoja että kaverit kiinnostaa enemmän kuin äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Oman ajan tarve lienee yksilöllistä. Itselläni on vahvasti juuri tuo ajatus, että ollaan yhdessä nyt, kun faija vielä on kova juttu.

      Poista
  7. Tosi hyvä kirjoitus! Tunsin ehkä piston sydämessäni, koska tarvitsen joskus hetken ihan yksin. Toisinaan en saa sitä, ja silloinkin yritän parhaani mukaan olla paras äiti lapselleni. Mutta jos taas saan hetken olla itsekseni, vaikka vain puoli tuntia, mun ei tarvitse yrittää mitään. Mä tosin en liitä oma ajan tarvetta itsekeskeisyyteen tai minäminä-ajatteluun, vaan siihen että oon aina ollut tälläinen, vähän introvertti, eikä sitä pitäisi hävetä.

    Eri asia sit taas on, jos kokee että tarvitsee ihan lomaa lapsista, sitä mäkään en ymmärrä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Introverttina itsekin ymmärrän tuon tarpeen. Itselleni riittää, ainakin toistaiseksi aika, jolloin tyttö nukkuu.

      Poista
  8. Tosi hienosti kirjoitettu! Itselläni ei ole lapsia, mutta olen silti kanssasi samaa mieltä!

    VastaaPoista
  9. Mä sanon aina lapsille, että jos kaikki perheessä pyrkii siihen, että itsellä on kivaa, loppujen lopuksi kenelläkään ei ole. Perheen jokaisen jäsenen ajatuksia ja tarpeita on kuunneltava - myös sen vanhemman jonka on päästävä joskus ulos tuulettumaan ollakseen iloinen ja tyytyväinen äiti tai isä. Mutta kyllä, mun mielestä myös on etuoikeus saada olla äiti ja lapseni ansaitsevat parasta. <3

    VastaaPoista
  10. Sinullahan on omaa aikaa kahmalokaupalla päivittäin, kun kerran pääset harrastamaankin. Juoksemaan lenkit ja ilmeisesti lapsesi nukkuu pidemmissä kuin 10min pätkissä? Äly hoi, ei kai noin kevyestä arjesta kaipaakaan lepoa. Kokeile olla vaikkapa sairaan tai erityistarpeisen lapsen kanssa kotona vuosi, niin voipi olla realiteetit hiukan eri tavalla hallussa ��

    VastaaPoista
  11. No kirjoittajalla on selkeästi aikaa harrastaa kuitenkin. Joten omaa aikaa on hänkin ottanut. !��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kahteen edelliseen kommentiin vastauksena: mikäli luet blogiani hieman laajemmin, huomaat, että tyttö kulkee harrastuksissani mukana. Ei ole minun vaan meidän harrastuksia.

      Poista
  12. Täytyy muistaa, että lapsia ja perhetilanteita on erilaisia. En tiedä minkä ikäinen lapsesi on ja millaisella tempperamentilla hän on varusteltu, mutta kun itse olin kotona refluksista ja allergioista kärsivien hyvin kiihkeällä tempperamentilla varustettujen pienten kanssa, niin arki oli... hmm... lievästi erilaista kuin tämä sinun kuvaamasi. Ei mitään mahdollisuutta poistua juurikaan edes ovesta ulos (jatkuvaa itkua vauva-aikana ja taaperona niin vilkasta menoa ja niin raivariherkkää toimintaa, että ei yhdet kädet olisi riittäneet monessakaan tilanteessa). Eipä sillä, kun itse sai kaksivuotiaaksi asti nukuttua noin 10min pätkissä yhteensä pari tuntia yössä, niin enpä olisi sen kynnyksen yli juuri päässytkään.

    Että ensi kerralla, kun joku valittaa väsymystä tai laskee päiviä lasten päiväkotiin menoon, niin ehdotan, että sen sijaan, että nostat itsesi paremman vanhemman jalustalle, huokaat kiitollisuudesta ja helpotuksesta, että sinulla on ilmeisen helppo lapsi (yksi?), jonka kanssa voitte yhdessä touhuta mielekkäitä asioita. Ps. Haluaisin nähdä mitä tapahtuisi, kun omat lapseni asetettaisiin tuonne kehän laidalle edes viideksi minuutiksi ihan vaan kiltisti seuraamaan treenejä :D Hupsistaheijakkaa.

    Ja "itselleni riittää ainakin toistaiseksi aika, jolloin tyttö nukkuu" :D Mahtavaa. Minulla ei tuollaista aikaa koskaan ollut. Päiväunia nukuttiin 10min pätkissä vain liikkuvissa vaunuissa. Ja joo, meillä tilanne on ollut erityisen haastava, mutta on olemassa myös kaikkea tältä väliltä. Sinä olet päässyt vanhemmuuden suhteen ihan mielettömän helpolla. Jotkut meistä sen sijaan joutuvat fyysisesti ja psyykkisesti esim. unen, ruuan ja huolen kanssa äärirajoille ja _siitä huolimatta_ pystyvät tarjoamaan lapselleen hyvää vanhemmuutta. Ei ehkä valtakunnan leikkipuistojen kiertelyä, mutta rakkautta, myötätuntoa ja tukea. Sekä sen mallintamista, että itseään ei tarvitse vetää äärirajojen yli riittääkseen ja ollakseen rakastettava. Joskus on ihan ok todeta, että nyt jaksa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerroin omista arvoistani vanhempana, en asettanut kategorista imperatiivia vanhemmuudelle, siinä on iso ero.

      En myöskään väittänyt aina onnistuvani asettamien standardien saavuttamisessa, mutta se ei ole syy laskea rimaa.

      Poista
  13. Niin samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa. Itse ajattelen että juuri tämän tyyppinen ajattelutapa on tärkeää opettaa myös lapselle. Tuomitsemisen ja muiden arvostelun sijaan haluan ainakin itse korostaa empaattisuutta. Vanhemmat ovat esimerkkinä, tässäkin asiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten edelliseen kommenttiin vastasin, kerroin omista isyyden arvoistani.

      Mitä tulee epäonnistumiseen, riman laskemiseen ja muihin vastaaviin, haluan opettaa tyttärelleni seuraavan, hienon periaatteen:
      ”We fail everyday. Failing is part of life. By adjusting our goals downwards so we con ourselves that those failures are achievements we do ourselves a disservice”

      Poista