UA-119504795-1

tiistai 3. syyskuuta 2019

Mitä kahden tunnin ikäinen tyttäreni opetti isyydestä



Ovi kolahtaa kiinni äidin ja kätilön poistuessa huoneesta ja olen kaksin pienen, vajaan kahden tunnin ikäisen tyttäreni kanssa.

Kapalossaan tuhiseva tyttäreni liikehtii levottomana ja tuhisee tutustuessaan uuteen, outoon maailmaan ympärillään. Valoja, ääniä, hajuja, kaikki uusia ja vieraita, pelottaviakin.
Kaiken lisäksi tuo pienokainen on äidin rinnalta heitetty minun syliini, eikä minulla ole aavistustakaan mitä tehdä.

Korvissani kaikuvat vain hetki ennen poistumista tytärtäni sylissään pitäneen kätilön sanat, vaippaan kurkistaessaan ” täällähän on kakka”. Elettäkään ei kuitenkaan tehty vaan kätilö poistui äidin kanssa.

Päätän ryhtyä vaipanvaihtoon, enhän halua maailmani kalleimman aarteen joutuvan olemaan likaisessa vaipassa. Kiitos työurani päiväkodeissa, on vaipanvaihto tuttua puuhaa ja luottavaisin mielin lähden ensimmäistä kertaa tositoimiin isänä.

Itseluottamus kuitenkin karisee nopeasti, kun havahdun siihen, miten mitättömän pieni tyttäreni on, pelkään joka hetki rikkovani tai pudottavani hänet.

”Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan”


Pelkoani ei lainkaan lievitä tytön tomera rimpuilu ja vääntyily, jolla vastustetaan käynnissä olevaa operaatiota. Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan.

Hoitopöydällä koitan samaan aikaan rauhoitella tytärtäni, pitää hänet selällään ja hillitä sätkiviä raajoja, jotta saisin puhtaan vaipan paikoilleen. 

Operaatiota ei lainkaan helpota se, että pieninkin tarjolla oleva vaippa on jättimäisen suuri pienen pienelle tyttärelleni. Neiti tuntuu hukkuvan tuohon ei todellakaan suureen vaippaan.

Lopulta operaatio on valmis ja vaippa paikoillaan, miten kuten, mutta paikoillaan. Tunnen hetkellistä ylpeyttä haparoivasta suorituksestani.

Seuraavaksi yritän epätoivoisesti muistella, miten kätilö kapaloi tytön. Oma suoritukseni ei ole lähelläkään samaa, siistiä lopputulosta, mutta pitää tytön lämpimänä ja se on tärkeintä.

Nappaan tytön syliini ja koetan rauhoitella itkua hyssyttämällä, vailla onnistumista. Enemmän itseäni kuin tyttöä rauhoittaakseni, alan kävellä huonetta edestakaisin ja höpötellä tytölle omiani.

Huomaan itkun vaimenevan ja lopulta tyttö hiljaisena napittaa pienillä silmillään minua. Katseessa näen vahvan luottamuksen ja koen tytön ymmärtävän kun sanon ” ei mitään hätää kulta, isi on tässä”.

”Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen”


Hetken käveleskelyn ja höpöttelyn jälkeen pienet silmät alkavat painua kiinni ja hetkessä neiti on umpiunessa. Tunnen samaan aikaan tyytyväisyyttä kun sain neidin rauhoittumaan ja nukahtamaan sekä samalla suurta pelkoa siitä, miten minä ikinä selviän tästä.

Jatkan päämäärätöntä kävelyä lähinnä siksi, että pelkään tytön heräävän jos pysähdyn. En myöskään löydä sopivalta tuntuvaa paikkaa, johon laskea tyttö unilleen. Kätilöopiston vaunujen virkaa toimittava, karu muovikaukalo ei tunnu oikealta ja sängyltä pelkään tytön putoavan. Niinpä jatkan kävelyäni tyttö sylissä.

Kävely on hyvä vaihtoehto siksikin, että jos istuisin alas, luultavasti nukahtaisin. Vasta nyt tajuan, miten raskaana viimeisen, lähes kahden vuorokauden nukkumattomuus painaa. Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen äiti ja kätilö palaavat ja kätilön rohkaisemana asettelen tytön siihen karuun muovikaukaloon jatkamaan uniaan. Itse uskallan nyt oikaista sängylle selälleni, varmistettuani vielä katseellani tytön hyvinvoinnin ja äidin sekä kätilön läsnäolon.

Seuraavat yhteiset päiväunemme nukumme samassa sängyssä, tyttö vatsallaan rintakehäni päällä. Oma uneni on katkonaista, kun jatkuvasti säpsähdän tarkistamaan hengittääkö pieni aarteeni varmasti. 

” Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on”


Yhteenkuuluvuuden ja läheisyyden tunne on valtava, tunnen fyysisesti miten käsillään minuun tarrautuva pienokainen luottaa ja turvautuu minuun, isäänsä.

Kaiken hyvän olon ja onnellisuuden keskellä, huoli tulevasta painaa mieltäni. Miten minä ikinä osaan olla isä? Vastuu on jättimäinen mutta onko minusta sitä vastuuta kantamaan? Osaanko riittävästi? Olenko tarpeeksi hyvä?

Pakahduttava onnen tunne kuitenkin ajaa kaiken muun ylitse. Tässä me nukumme, minä ja tyttäreni, yhdessä. Nyt ymmärrän, mitä sana rakkaus todella tarkoittaa.

Vasta nyt, kolme vuotta myöhemmin ymmärrän, mitä tyttäreni noissa hetkissä vanhemmuudesta minulle opetti. Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on. 

Tärkein tehtäväni isänä on olla läsnä tyttärelleni, tarjota turvaa ja syliä tarvittaessa, olla koko sydämestäni kiinni neidin elämässä.

Sillä siitähän vanhemmuudessa ytimessään on kyse, kokonaisvaltaisesta läsnäolosta.


5 kommenttia:

  1. Lapset kyllä kasvattavat myös vanhempia.

    VastaaPoista
  2. Todella upea kirjoitus! Nosti kyllä pintaan paljon muistoja omien lasten vauva-ajasta.
    Ansku

    VastaaPoista
  3. Nykyään vanhemmuuskin on liian suorituskeskeistä, pitäisi tosiaan karistaa ne turhat vaatimukset harteiltaan ja keskittyä niihin pieniin hetkiin ja vain olemiseen :)

    VastaaPoista
  4. Voi miten ihana kirjoitus. Tosi kiva oli lukea noista ensi hetkistä isän näkökulmasta!

    VastaaPoista