UA-119504795-1

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Lapsen silmin maailma on suuri ja jännittävä seikkailu



Joskus suunnitelmat muuttuvat. Joskus ne taas menevät ihan kokonaan uusiksi. Näin kävi meidän ulkoilulle sunnuntai-iltana. Taas kerran, lapsen riemulla maailmaa tutkiva tyttäreni johdatti meidät kunnon seikkailuun. Jäin myös pohtimaan, miten paljon antoisampaa elämä olisi, jos siihen osaisi suhtautua lapsen uteliaisuudella. Voinko vielä aikuisena, aikuisten maailman velvollisuuksien keskellä, löytää itsestäni edes ripauksen pienen lapsen tapaa syleillä koko maailmaa?

Aikuisen gameplan oli selvä; pihalle, liukumäkeen, keinuihin ja hiekkalaatikolle puuhailemaan. Mutta pieni neiti päätti opettaa meikäläiselle spontaanin seikkailun arvon.

Leikit eivät olleet ehtineet alkaakaan, kun tyttäreni bongasi pihatieltä aarteen. Naapurin auto! Siinä, keskellä pihatietä pysäköitynä, valmiina neidin tutkimuksia varten.

Kukaan auton ostaja ei takuulla tutki tulevaa kulkupeliä samalla tarkkuudella. Aikaa kului hyvä tovi ja isin tehtävänä oli nimetä auton osia tytön tomeran viittilöinnin mukaan.

Lopulta naapuri lähti autollaan tyttäreni tomeran vilkutuksen saattelemana. Aika suunnata kohti uusia seikkailuita.


“Luovuttaminen ei kuulu tyttäreni tapoihin”


Liukumäki on kiva kapistus. Sitä pitää kiivetä väärään suuntaan, luonnollisesti. Kun keli on kostea ja jalassa saappaat, on metallisen liukumäen kipuaminen haastavaa.

Luovuttaminen ei kuulu tyttäreni tapoihin. Kerta toisensa jälkeen neiti mätkähti liukkaaseen mäkeen pitkin pituuttaan. Joka kerta pieni tehopakkaus nousi ylös ja yritti uudestaan.

Jos meillä aikuisilla olisi tuo sama sinnikkyys, ei ihmiskunnan saavutuksilla olisi mitään rajoja. Taaperoihin verrattuna olemme nössöjä ja vellihousuja, luusereita pahimmasta päästä.

Lopulta hellyin tytön sinnikkäistä yrityksistä ja päätin nostaa taaperon ylös, jotta päästään laskemaan. Neidin reaktiona oli tulinen vasen koukku kohti auttajaa, kovaäänisen EI huudon saattelemana. Itse piti saada tehdä, kuulitko isi, itse!

Sinnikkään kiipeilyn keskeytti kauempaa kuuluva koiran haukku. Salamana koiria rakastava tyttäreni otti suunnan ääntä kohti. Hau hau hau huudot rytmittivät rivakoita juoksuaskelia, kun äänen alkuperää lähdettiin selvittämään. Ehdimme juuri parahiksi näkemään kulman taakse kääntyvän hännänpään.


Tomera tyttäreni jaksoi hyvän matkaa taivaltaa kaukana edellä menevän koiran perässä. Ihailtavaa sinnikkyyttä.


Tyttäreni on melko päättäväinen neiti. Niinpä ripeät askeleet lähtivät seuraamaan koiraa. Isin tehtävänä oli sydän syrjällään ohjailla kulku pysymään jalkakäytävällä. Kävelköön nyt, käännytään takaisin sitten kun väsähtää, ajattelin. Ei muuten väsähtänyt.

Pitkän matkaan tyttö seurasi edellä kulkevaa koiraa, vakaana aikomuksenaan kuroa välimatka kiinni ja päästä tekemään tuttavuutta koiruuden kanssa. Aikuisten maailma ja tyttärensä hyvinvoinnista huolehtiva isityyppi keskeyttivät matkan.


“Tyttö oli jo löytänyt uutta, jännittävää tekemistä”


Ison, vilkasliikenteisen tien ylitys oli rajani spontaanille tutkimiselle ja käänsin tyttäreni ympäri ennen jalkakäytävän päättymistä. Pettymys oli silminnähtävä, mutta onneksi tyttö oli jo löytänyt uutta, jännittävää tekemistä. Takaisin päin kävellessämme, ohitsemme meni monta autoa. Jokaiselle niistä piti vilkuttaa.

Joka kerran, kun autosta vilkutettiin takaisin, saivat tytön kädenliikkeet uutta pontta. Sellainen sivistynyt, pikkunätti vilkutus ei meille kelpaa, isot liikkeet ovat näyttäviä.

Myös pari vastaantulevaa jalankulkijaa saivat osansa huomiosta. Pysähdys, tomera osoitus kädellä ja hei - huudahdus varmistivat hyväntuulisuuden myös kanssakulkijoille. Kävelijöiden matkaa myös seurattiin kädellä tiukasti viittilöiden. Kato isi, tonne se meni.

Lopulta pääsimme takaisin kotipihaan, lähes ovelle saakka. Liukastuminen pysäytti matkanteon ja valmistauduin lohduttelemaan kaatunutta tyttöä. Mutta uusi seikkailu oli jo valmis alkamaan. Jää on liukasta. Näin aikuisen näkökulmasta, melko tavanomainen ilmiö.


“Taaperot ovat paljon meitä tylsiä aikuisia fiksumpia”


Kun kerran näin hieno luonnonilmiö osuu kohdalle, niin pitäähän sitä tutkia. Jalkojen liukumista kokeiltiin monta kertaa ja jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Sitten asiaa tutkittiin käsin. Olimme jo kotioven edessä, joten minä ajattelin seikkailun pikkuhiljaa päättyneen.

Noin! Tyttäreni huudahti iloisesti ja lähti välittömästi selvittämään, löytyykö jäätä jostakin lisää. Kun kävelee koko talon ympäri, löytyy tällä kelillä monen monta jäistä paikkaa. Ihan jokainen niistä tutkittiin samalla perusteellisuudella.

Lopulta seikkailumme tuli päätökseen ja siirryimme sisätiloihin. Suoraan yläkertaan ja pallopelien kimppuun. Minä mietin, mistä tuo pieni prinsessa ammentaa loputtoman energiansa.


Minä osaan, minä pystyn, minä teen itse!


Iltapuurolla istui lopulta iloinen ja unelias neiti. Uni tuli hyvissä ajoin ennen kuin ehdin saada iltasatua alkuun. Jäin hetkeksi katselemaan nukkuvaa tytärtäni ja miettimään tätä elämää.

Taas kerran minulle opetettiin, miten suuri ja ihmeellinen maailma on. Tylsyydestä ei ole taaperon elämässä tietoakaan, jokainen päivä on uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia.

Miten minä isänä saisin tuon elämänilon, itseluottamuksen, periksiantamattomuuden ja avoimuuden säilytettyä tyttäressäni aikuisuuteen asti?




11 kommenttia:

  1. Teillä ei touhu ja tutkiminen lopu :D Tosin ihan heittäytymis kykyä aina vaan uusiin ja uusiin asioihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koti-isyyden hienoin juttu on juuri se, että ehditään touhuta yhdessä.

      Poista
  2. Autosta tuli mieleeni kummityttöni kauan sitten suuttui meille jostain ja päätyi sitten pihalle purkamaan vihaansa potkimalla automme renkaita. Renkaat ei alle 5-vuotiaan potkimisesta juurikaan pahastuneet ja mutta kyllähän se suuttutmus siitä sitten vähitellen hävisi :-)

    P.S. Nimi + url -vaihtoehto olisi kiva kommenteissa, mieluummin sillä kirjautuisin kuin vaikka näin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsen kiukku on joskus hellyttävää, joskus se saa koomisiakin piirteitä.

      Kiitos vinkistä, nyt on päivitetty kommentointia.

      Poista
  3. Miten minä isänä saisin tuon elämänilon, itseluottamuksen, periksiantamattomuuden ja avoimuuden säilytettyä tyttäressäni aikuisuuteen asti? Hienosti sanottu. Tätä me pienten lasten vanhemmat kaikki varmasti pohdimme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaiset pohdiskelut kuulunee tähän vanhemmuuteen. Minulle tulee paljon näitä pysäyttäviä hetkiä oman isyyden äärellä.

      Poista
  4. Voi miten päättäväinen tyttö :) Ehkä meidän pitäisi pystyä vielä aikuisena säilyttämään tuo periksiantamattomuus koiran perässä kulkemiseen olisi kuinka kaukana tahansa. Tai se rajaton itseluottamus mitä lapsena meillä oli. Ja suhtautua jokaiseen päivään kuin suureen seikkailuun. Avoimuudesta nyt puhumattakaan. Uskon, että meidän aikuisten elämä olisi paljon helpompaa ja ennenkaikkea hauskempaa.

    Kivaa loppuviikkoa teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neidin päätäväisyys välillä pelottaakin, kun tiedän murrosiän olevan tulevaisuutta.
      Hassua, miten sitä isänä miettii opettavansa tytölle sitä ja tätä, vaikka oikeasti kannattaisi vaan tyytyä ottamaan oppia tytöstä.

      Kiitos samoin!

      Poista
  5. Tuo lapsen luontainen uteliaisuus on rikkaus - vaikka vaatiikin toki valppaan vanhemman huomion :D

    VastaaPoista
  6. Meillä kanssa esikoinen erittäin periksi antamaton ja tempperamenttinen, siskonsa myös samanlainen tapaus.❤️

    VastaaPoista
  7. Ah, voi että kun osaisikin lapsen lailla tuon hetkessä elämisen taidon!

    VastaaPoista