Isityypin ja Tähystäjäprinsessan lukemistosta, Mäyrä ja suuri seikkailu

* Kaupallinen yhteistyö Kustannus Mäkelän kanssa

Tähystäjäprinsessa on löytänyt kirjojen maailman ja iltasatujen lisäksi yhä useammin käperrymme vällyihin matkaamaan kohti seikkailujen maailmaa.

Kustannus Mäkelä tarjosi meille mahdollisuuden syysuutuuksiensa ensipuraisuun ja ilolla otimme tarjouksen vastaan. Lopulta odotettu paketti kolahti postiluukusta ja olimme valmiit uuteen seikkailuun.

Syksy on tullut ja muuttolinnut suuntaavat etelään. Yksi pieni lintu on kuitenkin loukannut siipensä ja tovereineen jäänyt joukosta. Onneksi neuvokas ja ystävällinen mäyrä tarjoaa auttavan käpälänsä.

Tästä alkoi seikkailu joka imaisi Isityypin ja Tähystäjäprinsessan mukaansa. Kainaloon tiiviisti kaivautunut neiti eläytyi tarinaan joka solulla ja kuunteli järkähtämättömän tarkkaavaisena.

Myös Isityyppi jäi välittömästi tarinan pauloihin ja ihaili, mitä kaikkea tuo seikkailu antoi ja myös opetti. Paitsi seikkailukertomus, on Mäyrä ja suuri seikkailu myös kertomus ystävyydestä, auttamisesta ja hyvästä tahdosta.

Neitiin tarina teki suuren vaikutuksen heti ensi lukemalla, niin suuren että Isityyppi kiitteli itseään ettei ollut valinnut ensikosketusta iltasaduksi. Tarina nimittäin piti lukea saman tien uudestaan ja toisen lukukerran jälkeen tarinasta jutusteltiin vielä hyvä tovi.

”Isityyppiin kuvituksen ohella suurimman vaikutuksen teki tarinan moniulotteisuus”

Tarina on tuon ensimmäisen kerran jälkeen luettu lukemattomia kertoja ja neiti myös viihtyy itsekseen upeasti kuvitetun kirjan parissa. Kun sivut vielä ovat isokokoisia, riittää neidillä tutkittavaa.

Isityyppiin kuvituksen ohella suurimman vaikutuksen teki tarinan moniulotteisuus. Teksti kulki eteenpäin sujuvasti, pitäen myös aikuisen lukijan otteessaan. Kun siihen vielä kätkeytyi suuria opetuksia, on koossa hieno paketti.

Tätä seikkailua on käyty läpi ahkerasti

Tähystäjäprinsessa ei vielä kolmivuotiaana kaikesta opetuksesta saanut kiinni, mutta tulevina vuosina tätä kirjaa voi käyttää vaikkapa kaveritaitojen opetteluun ja pohdiskeluun.

Tämä teos antaa paljon myös vähän isommille lapsille, niinpä Isivuosi antaakin Mäyrälle ja suurelle seikkailulle vahvan suosituksen.

Suuri kiitos Kustannus Mäkelälle tästä yhteistyöstä.

Ottakaa tärkeä paikkanne lastenne elämässä faijat.

Minun isyyteni alkutaival oli melkoista takkuamista. Koskaan elämässäni en ole ollut yhtä kyvytön ja avuton kuin ensimmäisinä viikkoinani isänä.

Kun äiti ja tyttäreni elivät täysin symbioottisessa suhteessa oli omaa paikkaa vaikea löytää. Valtaosan ajasta tunsin olevani kyvytön ja riittämätön, enimmäkseen tiellä.

Ensimmäiset pari tuntia kahdestaan kotona tytön kanssa eivät helpottaneet oloani. Aika kului lähinnä parkuvan tytön kanniskeluun sylissä toivoen itkun loppumista.

Äidin palattua kotiin neiti rauhoittui taianomaisesti tissille ja itse muistelin että pullomaidolla ei ollut toivoakaan rauhoittaa neitiä. Pelkäsin olevani täysin osaamaton isäksi.

Muistin kuitenkin yhteiset hetket synnytyslaitoksella ja tiedostin oman tärkeyteni pienen tyttäreni elämässä. Päätin ottaa oman paikkani ja roolini isänä, elämäni ylivoimaisesti paras päätös.

Isän paikkaa tai roolia ei anneta itsestäänselvyytenä, lapsen luottamus pitää ansaita

Isyyteni suurista käännekohdista olenkin kertonut jo aiemmin. Luottamuksen merkityksen opin nopeasti ja konkreettisesti eräänä kauhujen yönä.

Isänä oleminen on lopulta varsin yksinkertaista. Minun pitää olla tyttäreni luottamuksen arvoinen, turvallinen faija ja antaa rajoittamatta tuolle pienelle neidille arvokkainta pääomaa kaikista, aikaani.

Aika osoittautui ratkaisevaksi myös isyyden alkutaipaleen karikoista selviytymisessä. Mitä enemmän vietin aikaa tyttäreni kanssa, sitä helpommin asiat sujuivat. Tuttipullostakin alkoi maito maistua hyvällä halulla.

Toinen kerta kahdestaan kotona tytön kanssa onkin hieno yhteinen muisto, naurua, laulua ja yhteiset päiväunet. Lopulta tie vei unipesään ja teki minusta päävastuullisen nukuttajan.

Nyt, noin vuosi eron jälkeen olen äärettömän tyytyväinen, etten luovuttanut. Helppoja nuo ensimmäiset viikot eivät olleet, mutta periksi antamalla olisin tuhonnut sen upean siteen, joka minulla tyttäreeni nyt on.

Oikeasti kovat jätkät ovat niitä, jotka kreisibailaavat tyttäriensä kanssa

Miten sitten pienen tytön isyys ja miehisyys osuvat yksiin? Minulla ei ole ollut tämän suhteen ongelmia. Minun maailmassa kun arvostettavimpia miehiä ovat ne, jotka kantavat vastuun perheestään.

Vastaavasti halviksuttavinta minun maailmassani on omaa vanhemmuuttaan pakeneminen. Yksikään lapsi ei synny tähän maailmaan omasta tahdostaan, valinta on aina vanhempien, niin myös vastuu.

Jokaisella lapsella on oikeus hyvään, onnelliseen ja turvalliseen lapsuuteen ja jokaisen vanhemman velvollisuus on parhaansa mukaan tuo lapsuus turvata.

Monet isät ovat roolinsa ja asemansa kanssa hukassa, aivan kuten minäkin aluksi olin. Noille isille minulla on yksi ohje. Ottakaa se paikkanne, olkaa isiä, omalla tyylillä ja oman näköisesti.

Teillä on valtavan suuri etuoikeus olla isiä, pitäkää siitä oikeudesta kiinni, kaikin voimin. Mitään isyyttä arvokkaampaa teille ei koskaan tässä maailmassa anneta. Jos ei muuta, niin muistakaa aina tämä.

Koviksi jätkiksi haikeilevia räkänokkia on maailma täynnä, eikä ihme, kun kovan jätkän määritelmä on nykymiehiltä täysin hukassa. Kovista kovimmat kundit ovat niitä, jotka kreisibailaavat tyttäriensä kanssa ja sen jälkeen istuvat teekutsuilla pehmolelujen seurassa. 

Kanssafaijat, olkaa niitä ultimaattisia kovia jätkiä ja ymmärtäkää, mikä lahja isyys on.

Mitä kahden tunnin ikäinen tyttäreni opetti isyydestä

Ovi kolahtaa kiinni äidin ja kätilön poistuessa huoneesta ja olen kaksin pienen, vajaan kahden tunnin ikäisen tyttäreni kanssa.

Kapalossaan tuhiseva tyttäreni liikehtii levottomana ja tuhisee tutustuessaan uuteen, outoon maailmaan ympärillään. Valoja, ääniä, hajuja, kaikki uusia ja vieraita, pelottaviakin.

Kaiken lisäksi tuo pienokainen on äidin rinnalta heitetty minun syliini, eikä minulla ole aavistustakaan mitä tehdä.

Korvissani kaikuvat vain hetki ennen poistumista tytärtäni sylissään pitäneen kätilön sanat, vaippaan kurkistaessaan ” täällähän on kakka”. Elettäkään ei kuitenkaan tehty vaan kätilö poistui äidin kanssa.

Päätän ryhtyä vaipanvaihtoon, enhän halua maailmani kalleimman aarteen joutuvan olemaan likaisessa vaipassa. Kiitos työurani päiväkodeissa, on vaipanvaihto tuttua puuhaa ja luottavaisin mielin lähden ensimmäistä kertaa tositoimiin isänä.

Itseluottamus kuitenkin karisee nopeasti, kun havahdun siihen, miten mitättömän pieni tyttäreni on, pelkään joka hetki rikkovani tai pudottavani hänet.

”Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan”

Pelkoani ei lainkaan lievitä tytön tomera rimpuilu ja vääntyily, jolla vastustetaan käynnissä olevaa operaatiota. Pienestä koostaan huolimatta neiti saa kunnioitettavat desibelit aikaiseksi huutaessaan närkästystään ja pelkoaan.

Hoitopöydällä koitan samaan aikaan rauhoitella tytärtäni, pitää hänet selällään ja hillitä sätkiviä raajoja, jotta saisin puhtaan vaipan paikoilleen. 

Operaatiota ei lainkaan helpota se, että pieninkin tarjolla oleva vaippa on jättimäisen suuri pienen pienelle tyttärelleni. Neiti tuntuu hukkuvan tuohon ei todellakaan suureen vaippaan.

Lopulta operaatio on valmis ja vaippa paikoillaan, miten kuten, mutta paikoillaan. Tunnen hetkellistä ylpeyttä haparoivasta suorituksestani.

Seuraavaksi yritän epätoivoisesti muistella, miten kätilö kapaloi tytön. Oma suoritukseni ei ole lähelläkään samaa, siistiä lopputulosta, mutta pitää tytön lämpimänä ja se on tärkeintä.

Nappaan tytön syliini ja koetan rauhoitella itkua hyssyttämällä, vailla onnistumista. Enemmän itseäni kuin tyttöä rauhoittaakseni, alan kävellä huonetta edestakaisin ja höpötellä tytölle omiani.

Huomaan itkun vaimenevan ja lopulta tyttö hiljaisena napittaa pienillä silmillään minua. Katseessa näen vahvan luottamuksen ja koen tytön ymmärtävän kun sanon ” ei mitään hätää kulta, isi on tässä”.

”Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen”

Hetken käveleskelyn ja höpöttelyn jälkeen pienet silmät alkavat painua kiinni ja hetkessä neiti on umpiunessa. Tunnen samaan aikaan tyytyväisyyttä kun sain neidin rauhoittumaan ja nukahtamaan sekä samalla suurta pelkoa siitä, miten minä ikinä selviän tästä.

Jatkan päämäärätöntä kävelyä lähinnä siksi, että pelkään tytön heräävän jos pysähdyn. En myöskään löydä sopivalta tuntuvaa paikkaa, johon laskea tyttö unilleen. Kätilöopiston vaunujen virkaa toimittava, karu muovikaukalo ei tunnu oikealta ja sängyltä pelkään tytön putoavan. Niinpä jatkan kävelyäni tyttö sylissä.

Kävely on hyvä vaihtoehto siksikin, että jos istuisin alas, luultavasti nukahtaisin. Vasta nyt tajuan, miten raskaana viimeisen, lähes kahden vuorokauden nukkumattomuus painaa. Mutta tällä hetkellä olen vastuussa tytöstä, nukkuminen ei tule kysymykseen.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen äiti ja kätilö palaavat ja kätilön rohkaisemana asettelen tytön siihen karuun muovikaukaloon jatkamaan uniaan. Itse uskallan nyt oikaista sängylle selälleni, varmistettuani vielä katseellani tytön hyvinvoinnin ja äidin sekä kätilön läsnäolon.

Seuraavat yhteiset päiväunemme nukumme samassa sängyssä, tyttö vatsallaan rintakehäni päällä. Oma uneni on katkonaista, kun jatkuvasti säpsähdän tarkistamaan hengittääkö pieni aarteeni varmasti. 

” Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on”

Yhteenkuuluvuuden ja läheisyyden tunne on valtava, tunnen fyysisesti miten käsillään minuun tarrautuva pienokainen luottaa ja turvautuu minuun, isäänsä.

Kaiken hyvän olon ja onnellisuuden keskellä, huoli tulevasta painaa mieltäni. Miten minä ikinä osaan olla isä? Vastuu on jättimäinen mutta onko minusta sitä vastuuta kantamaan? Osaanko riittävästi? Olenko tarpeeksi hyvä?

Pakahduttava onnen tunne kuitenkin ajaa kaiken muun ylitse. Tässä me nukumme, minä ja tyttäreni, yhdessä. Nyt ymmärrän, mitä sana rakkaus todella tarkoittaa.

Vasta nyt, kolme vuotta myöhemmin ymmärrän, mitä tyttäreni noissa hetkissä vanhemmuudesta minulle opetti. Osaaminen ei ole merkityksellistä, läsnäolo on. 

Tärkein tehtäväni isänä on olla läsnä tyttärelleni, tarjota turvaa ja syliä tarvittaessa, olla koko sydämestäni kiinni neidin elämässä.

Sillä siitähän vanhemmuudessa ytimessään on kyse, kokonaisvaltaisesta läsnäolosta.

Kuinka itsearvostusta opetetaan tyttärille isät?

Vanhan miehen ryhti on kumara ja askel lyhyt, maata viistävän matala. Kävelykeppiin tukeva kulku on hidasta, vaivalloista.

Miehen vierellä kulkee nainen, nuori ja säteilevän kaunis. Herrasmiehen tavoin, vanhus kuljettaa neitoa käsikynkässä, vaikka tosiasiassa nainen enemmän kannattelee tuota kumararyhtistä vanhaa miestä.

Vanhuksella on yllään viimeisen päälle upea, tumma puku, kravatteineen ja kiiltäviksi lankattuine kenkineen, paita hohtavan valkoinen. Neitokin on selvästi panostanut ulkoasuunsa, vaatteet ovat hillityt, mutta tyylikkäät, hame tumma ja selvästi yli polven ulottuva. Meikki on kevyt, silti tyylikäs ja parfyymin tuoksu leijuu nenääni meidän ohittaessamme pariskunnan.

Tuo jotenkin epäsuhtainen pari kiinnittää huomioni, olikohan siinäkin isä ja tytär, mietin ja vilkaisen tytärtäni, tomerin askelin vieressäni kipittävää, kättäni puristavaa prinsessaani. Spontaanista mielijohteesta nappaan tytön syliin ja kysyn ” haluaisitko jätskille” ” joo, kahvilaan” kuuluu vastaus, jonka kuulee koko lähitienoo.

Suuntaamme kulkumme tuttuun kahvittelu- ja jätskipaikkaamme. Tilauskin on tuttu, isille cappucino ja tytölle vaniljapallo, strösselillä. Annosten valmistuttua etsimme vapaan pöydän ja käymme istumaan, nauttimaan yhteisestä herkkuhetkestä.

Jossain vaiheessa huomaan tuon äskeisen pariskunnan myös suuntaavan kulkunsa tähän kahvilaan. Vanhuksen olemuksessa on kaiken raihnaisuuden keskelläkin mystistä määrätietoisuutta, hänen tilatessaan ja maksaessaan kaksikon tilauksen.

Selvästi jo tottunein ottein tarjoilija kantaa heidän juomansa ja juustokakut tarjottimella pöytään, vanhuksen esitellessä koko kahvilalle miten todellinen vanhanajan herrasmies toimii.

”Häpeää ja huonoa omaatuntoa potien sujautan puhelimeni taskuun”

Kumarasta olemuksesta, kävelykepistä ja iän jo hankalaksi tekemästä liikkumisestaan huolimatta, mies auttaa takin seuralaisensa yltä ja ohjaa hänet istumaan pitelemäänsä tuoliin. Vanhuksen olemuksesta huokuu eleganssi, vanhojen kulta-aikojen loisto.

Tuossa hetkessä on helppo kuvitella samainen mies kolme - neljä vuosikymmentä sitten hurmaamassa seuralaisensa kaltaisia nuoria, näyttäviä leidejä paikallisessa tanssisalongissa. Sulavaliikkeisenä, hyvätapaisena ja varmasti supliikkimiehenä on tuo nuorukainen ollut vetovoimainen. Ei kuitenkaan naistenmies vaan rehti ja kunniakas gentlemanni.

Tässäkin hetkessä, seuralaisen silmissä on rakkautta ja lempeyttä, hänen ollessaan mukana tässä tapakasvatuksen käytännön oppitunnissa. Hyväntahtoinen hymy huulillaan hän seuraa vanhuksen toimia ja antaa tämän hemmotella itseään.

Aavistukseni tämän parin suhteen osui oikeaan. Sivukorvalla kuulen alkavan keskustelun: ” kuinka sinä voit, isä, olethan muistanut ottaa lääkkeesi” vanhan miehen vastaus jää kuulematta, kun havahdun tilanteeseen.

Häpeää ja huonoa omaatuntoa potien sujautan puhelimeni taskuun, kun tajuan tyttäreni höpötelleen pitkät pätkät, minun kuulematta juuri mitään. ” anteeksi kulta, isi ei kuunnellut. Mitä sinä olit sanomassa?”

” Miksi isi kahvilassa tilataan tuosta tiskiltä”

” Siitä pitää tilata ja sitten maksaa tilaus ja sitten nuo tädit tekee kahvit, jätskit ja muut”

Kun keskustelumme jatkuu en voi olla sivusilmällä seuraamatta tuota toista isä-tytär paria. Sanomatta sanaakaan tuo kumararyhtinen vanha mies on opettanut minulle äärimmäisen tärkeän läksyn. Läksyn joka saa minut tekemään lupauksen. 

”Voin opettaa että hänen ei koskaan tarvitse tyytyä vähempään”

Jatkossa kun me lähdemme kahvilaan tyttäreni kanssa, teen siitä erityistä. Tyylikkäät vaatteet ja paikaksi hienoin kahvila. Näistä kahvi- ja jätskihetkistä haluan tuon vanhuksen mallin mukaan luoda todellista laatuaikaa, myös ulkoisilta tunnusmerkeiltään.

Aivan kuten tuo vanhus omalleen, minäkin haluan opettaa tyttärelleni hänen olevan erityinen. Haluan antaa kokemuksia siitä, miten todellinen herrasmies toimii.

Terveen vahvan itsetunnon opettaminen on mietityttänyt minua paljon. Nyt olen saanut käytännön oppitunnin siitä, miten sen isänä teen. Tuon vanhan miehen esimerkkiä aion jatkossa seurata.

Minä esimerkilläni voin näyttää tytölle millaista kohtelua hän ansaitsee, miten suureen arvostukseen ja kunnioitukseen hän on oikeutettu. Voin opettaa että hänen ei koskaan tarvitse tyytyä vähempään.

Poistuessamme kahvilasta luon vielä viimeisen silmäyksen tuohon hurmaavan pariin. Mielessäni kiitän heitä yhdestä mieleenpainuvimmista opetuksista koko elämässäni.

Katsahdan tytärtäni, jokia kolmevuotiaan innolla tutkii ympäristöään ja jakaa havaintojaan minulle. 

Kyllä, sinä ansaitset kultaa rakas tyttäreni.

Miksi, miksi, miksi oi Miksi

Tähystäjäprinsessa on saavuttanut kyselyiän. Kysymysten tulvalle ei näy loppua, kun pieni neiti tyydyttää tiedonjanoaan. Samalla Isityyppi saa arvokasta oppia elämästä vastauksia etsiessään.

Päivä oli aurinkoinen, täydellinen yhteiselle koko päivän seikkailulle. Heti aamusta suuntasimme kulkumme ulos ja kohti uusia elämyksiä.

Kun kuljetuskalusto oli valmisteltu ja punainen paholainen pakattu oli aika aloittaa reissu. Ja kysymykset. Keskustelu oli yksinkertaisuudessaan mieliinpainuva

” Isi, miksi laitetaan kypärät”

” koska tänään mennään pyörällä ja pyöräillessä pitää olla kypärä”

”Miksi pitää olla kypärä”

”Ettei kolahda pää jos kaatuu”

”Miksi ei kolahda”

”Koska kypärä suojaa päätä”

”Pitääkö myös pandalle laittaa kypärä”

”Saat laittaa jos haluat”

Niinpä pehmopanda sai päähänsä upean mielikuvituskypärän ja Isityyppi oli valmis lähtemään matkaan. Tähystäjäprinsessan turvavyöt kiinni, vesipullo paikoilleen ja matkaan.

Neidillä oli kuitenkin lisää selvitettävää.

”Miksi pandalle ei laiteta turvavyötä”

”Koska panda voi matkustaa sinun sylissä”

”Mutta voiko panda olla minun vieressä”

”Tottakai voi

”Laitetaanko sitten turvavyö pandalle”

Niinpä Isityyppi kiinnitti pandalle turvavyöt, mielikuvitukselliset sellaiset ja matka saattoi alkaa. Ainakin melkein.

”ISIII!!! Pandan turvavyö on tiukalla”

”Onko sinun turvavyö liian tiukka”

”Ei”

”Okei. Onko kaikki hyvin?”

”Ei”

”Mikä on hätänä?”

”Pandan turvavyö on tiukka”

” Tartu lapsen kysymyksiin miksi, tartu koko sielullasi  ja ota oppia ”

Kun olin löysännyt tuon aikuisen silmin olemattoman turvavyön, asettanut molempien matkustajien kypärät vielä kerran hyvin ja varmistanut että Tähystäjäprinsessa ja panda saavat juoda samasta pullosta pääsimme liikkeelle.

Matka taittui mukavasti ja rauhallisissa merkeissä. Peräkärryn matkustamossakin vaikutettiin oikein tyytyväisiltä elämään. Sitten edessä näkyivät isot liikennevalot, joissa odotti pitkä letka autoja.

”Isi, miksi noi autot pysähtyi?”

”Koska niillä on punaiset valot”

”Miksi on punaiset valot?”

”Liikennevalot ohjaa liikennettä niin ettei tule kolareita”

”Miksi ei tule?”

”Koska ne valot antaa jokaiselle vuorollaan luvan mennä”

”Miksi me ei pysähdytä?”

”Koska me ollaan pyörätiellä, ja nyt on meillä vihreä valo”

Lämpö ja fyysinen rasitus alkoivat tehdä tehtävänsä, vastaaminen tytön kysymyksiin kävi haasteelliseksi ja hengästytti. Kuitenkin vastasin, sen kummempia miettimättä, olivathan asiat itsestäänselviä. Itsestäänselviä minulle, aikuiselle.

” Näissä hetkissä lapsi opettaa sinua enemmän kuin voit lastasi itse opettaa koskaan ”

Huomasin myös kärsivällisyyteni alkavan hiipua loputtomaan, minusta turhalta tuntuvaan kysymystulvaan. Koin raskaaksi vastailla mielestäni tyhmiin kysymyksiin. Ja silloin jysähti.

Ainoa tyhmä olin minä itse, joka en ymmärtänyt miten hienon ja tärkeän asian äärellä nyt oltiin. Tyttärelläni on pienen ihmisen sammumaton tiedonjano, halu oppia, elää ja kokea maailmaa ympärillään.

Minulla puolestani on maailman suurin kunnia olla pienen neidin luottamuksen ja kunnioituksen arvoinen. Juuri minun kanssani tuo neiti haluaa suuret kokemukset ja elämykset jakaa.

Niinpä päätin oikein heristää korviani seuraavan kysymyksen varalta, paneutua täysillä vastaamiseen. Onnekseni tilaisuuteni tuli pian, moottoripyörän huristaessa ohitsemme.

”ISIII!”

”Mitä kulta?”

”Miksi tuo moottoripyörä ei aja yksin?”

”Jonkun pitää ajaa sitä, ensin käynnistää, sitten ajaa ja ohjata”

”Miksi pitää jonkun ajaa?”

”Muuten se ei liiku ja jos liikkuisi niin se voisi ajella minne sattuu”

”Se voi törmätä roskakatokseen ja mennä rikki”

”Niin ja tulisi iso vahinko”

”Niin Isi, siksi sitä pitää jonkun ajaa”

Iloisesti höpötellen ja hymyssä suin saavuimme lopulta perille ja pakollisten vessakäynnin ja evästauon jälkeen lähdimme tutkimaan seikkailumme varsinaista kohdetta.

Tarinan opetus on kaikessa yksinkertaisuudessaan upea. 

Tartu lapsen kysymyksiin miksi, tartu koko sielullasi  ja ota oppia. Näissä hetkissä lapsi opettaa sinua enemmän kuin voit lastasi itse opettaa koskaan.

Kiitä siis jokaisesta kysymyksestä, jokaisesta hetkestä jossa lapsesi haluaa elää täydesti sinun kanssasi.

Tähystäjäprinsessan ja Isityypin paluu arkeen

Tähystäjäprinsessa ja Isityyppi palasivat maanantaina kesälaitumilta arkeen. Tässäkin kohtaa Tähystäjäprinsessan sopeutumiskyky on selvästi parempi. Siinä missä Isityyppi vielä etsii rytmiä arkeen on neiti jo rutiinilla puuhissa ja touhuissa kiinni.

Maanantaiaamu oli rankka, ainakin toiselle meistä. Päiväkotiin asteli Isityyppi, joka fyysisesti kyllä oli paikalla, puoliunessa tosin, mutta ajatuksissaan jossakin ihan muualla.

Sama sumuinen vire jatkui koko päivän ja työpäivän jälkeen olin täysin valmis petiin. Takana yksi työpäivä ja olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Tästä tulee pitkä syksy ,mietin itsekseni.

Samaa sumuisuutta jatkui koko viikko, vasta torstaina aloin hiljalleen saada otetta hommasta ja hetkellisesti tuttuja rutiineja pyörimään. Kun on kesän ollut täysin oman itsensä herra, tuntuu paluu ulkopuolelta saneltuihin aikatauluihin todella raskaalta.

Tähystäjäprinsessa puolestaan ei turhia murehtinut tai kipuillut. Heti startista neiti oli täysillä mukana ryhmänsä toiminnassa ja innosta puhkuen lähti leikkeihin. Aivan kuin ei oltaisi välissä pois oltukaan.

Uudet kaverit olivat yhdessä päivässä luonteva osa arkea, samoin uudet aikuiset päiväkodissa. Vanhat lempileikit löytyivät salamana, samoin päiväkodin tuttu päivärytmi. Edes ruoka- ja unipaikan vaihtuminen eivät tätä pikku pallosalamaa hidastaneet.

Jäin miettimään, mistä moinen kontrasti reaktioissamme johtui. Lopulta vastaus oli ilmiselvä ja pakotti minut aikuisena taas nöyrtymään lasten suuren viisauden edessä.

Lapsi elää tässä hetkessä. Juuri tässä, juuri nyt on kaikki. Ei eilistä ei huomista, vain nyt ja tässä. Ja juuri tässä hetkessä lapsi elää joka solullaan, koko olemuksellaan.

Me aikuiset haikailemme mennyttä kesälomaa ja pohdimme tulevaa, tuhlaamme energiaamme turhuuteen, olemattomaan. Ja noissa turhuuden hetkissä hukkaamme sen kaikkein oleellisimman, tämän hetken.

Juuri tässä hetkessä on kaikki mitä meillä on ja siitä pitää kiitollisuudella ottaa kaikki irti, elää se täydesti. Juuri tässä on kaikki mitä tarvitsemme. Suuret viisaat ja oppineet kertovat, että lapsen aikakäsitys ei vielä ole kehittynyt. Minun silmissäni, lapsen aikakäsitys on täydellinen, meidän aikuisten versio on se kehittymätön. Kehittynyt aikakäsitys on ehkä osaltaan tae yhteiskunnan toiminnalle, mutta sen varjossa elämästä juoksee paljon ohi. Kirjakaupat ja internet ovat pullollaan kalliita mindfullnes-oppaita, fiksuja opuksia toki. Jos viitsimme avata silmämme ja katsoa lapseen, opimme nuo samat viisaudet, vieläpä ilmaiseksi.

Lapset ovat viisaita, paljon viisaampia kuin myönnämme. Lapset myös opettavat paljon, jos aikuinen on valmis nöyränä ottamaan tuon opetuksen vastaan.

Antoisaa ja elämysten täyttämää syksyn jatkoa kaikille lukijoille!

Isivuoden tutkimusmatka leikkipuistoihin, Ratsaspuisto

Tällä kertaa tutkimusmatka oli osa huimaa, koko päivän kaupunkiseikkailua. Yhdessä päivässä näimme ja koimme paljon, nautimme kesästä ja yhteisestä ajasta.

Seikkailupäivä alkoi tietysti pakkaamisella. Edessä oli koko päivä liikkeellä ja tieto siitä, että kotiin palataan vasta iltapalalle toi suunnitteluun ja pakkaamiseen aivan oman vireensä.

Myös hyväntuulisuus ja riemu tulevasta leijui ilmassa. Olemmehan me Tähystäjäprinsessan kanssa omimmillamme juuri tällaisissa seikkailuissa.

Lopulta oli kamppeet kasassa ja aika aloittaa seikkailu. Neiti kärryynsä, päivän tukikohtaan, Isityypille reppu selkään ja menoksi. Hymyssä suin ja reissulauluja hyräillen.

Päivän ensimmäinen etappi olikin meille tuttua tutumpi, vanha kunnon Combat Society. Edessä pari tuntia salihommia yhdessä, pelkkää parhautta.

Salilla nautimme olosta ja touhuista, kuten niin monesti ennenkin

Tähystäjäprinsessa oli puhdasta hyväntuulisuuden energiaa täynnä, eikä Isityyppikään löytänyt syitä murjotukseen. Mutta eipä niitä juuri joutanut miettimäänkään tässä vauhdissa.

Ylimääräistä riemua toi salilta löytynyt yllätys. Kuljetuskalustomme sai taas yhden päivityksen lisää, kun Isityypin treenikaverilta saimme uuden pyörän neidille pilkkahinnalla.

Tytön ilme oli puhdasta iloa ja kiitollisuutta, kun selvisi tuon vaaleanpunaisen salaman olevan nyt hänen pyöränsä.

Salilla riittää aina vauhtia ja hyvää mieltä.

Letittämistä valmennuksen ohella, normihommia.

Ehdimme leikkiä ja temmeltää hyvän tovin, ennenkuin oli aika ryhtyä tositoimiin, valmentamaan. Tuttuun tyyliinsä Tähystäjäprinsessa kevensi nyrkkeilysalin melko karua äänimaailmaa ja tunnelmaa naurulla, höpöttelyllä ja riemun kiljahduksilla.

Kyllä kelpasi väen taas hikoilla tehokaksikon piiskaamina. Valmentaminen on mukavaa puuhaa ja erityistä hohtoa siihen tuo, kun saan samalla yhteistä laatuaikaa tyttäreni kanssa.

Lopulta oli aika lopettaa jumpat. Vielä viimeiset vatsarutistukset, yläfemmat kaikille treenikamuille ja lounastauolle päivän jatkoa suunnittelemaan.

Edessä oli vielä tutkimusmatka leikkipuistoon

Junamatkalla keskustaan Tähystäjäprinsessa latasi akkuja päiväunilla, mainio kapine tuo Punainen Paholainen. Isityyppi puolestaan kaivoi esiin muistikirjan ja keskittyi kirjallisiin töihin.

Päikkäreiden jälkeen oli aika ryhtyä uuden leikkipuiston testaukseen ja siinä meillä riittikin puuhaa.

Ratsaspuisto löytyy Helsingin Ruskeasuolta aivan hevostallien kupeesta. Näissä maisemissa löytyykin puuhaa ja touhua runsaasti. Puistoalueita, hevosia, urheilukenttää ja vieläpä keskuspuiston hulppeat ulkoilumaastot.

Päivä oli täynnä vilpitöntä leikin ja tutkimisen riemua.

Tilaa temmeltämiseen oli vähintäänkin riittävästi.

Hieno kartta kertoo selkeästi, mitä kaikkea täältä löytyy.

tämä alue on silkkaa luksusta lapsiperheille. Tekemistä löytyy varmasti kaikille ja mikä parasta, kaikki kohteet ovat kirjaimellisesti kivenheiton päässä toisistaan. Kaikki tämä on vieläpä helposti tavoitettavissa julkisilla liikennevälineillä.

Valikoimaltaan Ratsaspuisto oli hieno, monenmoisia keinuja, kiikkulautoja ja Isityypin reidet koville laittanut poljettava karuselli. Tämä puisto on myös rakennettu esteettömäksi mahdollistaen näin leikin riemun ihan kaikille.

Tähystäjäprinsessa tutki puistoa tutulla innolla ja tarmolla, joskin suurimpaan rooliin nousivat viime viikot tiiviisti neidin mukana pyörineet mielikuvituskaverit. Noita eläimiä onkin mukana iso liuta retkillämme. On pupuja, poni, hevosia ja myöskin aaseja.

Nämä kaverit ovat tyytärelleni äärimmäisen tärkeitä, joten olen päättänyt heittäytyä täysillä mukaan tähän leikkiin. Olen saanut suuren kunnian paijata ja ruokkia noita eläimiä ja yhä useammin myöskin suuren vastuutehtävän taluttaa niitä.

Viimeisenä etappina ennen kotimatkaa kävimme vielä moikkaamassa poliisiheppoja

Tämä ei muodostunutkaan miksikään pikavisiitiksi, kuten olin aluksi ajatellut. Aitauksissaan, metsän siimeksessä käyskenteleviä hevosia ihailtiin pitkät tovit.

Kun vielä läheisellä kentällä oli ratsastustunti meneillään ei kotimatkaa meinattu saada millään alkuun. Lopulta kuitenkin hyppäsimme bussiin ja vielä matkan ajan jaksoi neiti ihastella ja makustella näkemäänsä ja kokemaansa.

Vielä kotonakin tuo ihastelu jatkui ja tulevien päivien suunnitelmakin muotoutui nopeasti. Viimeisenä, ennen unen tuloa neiti ilmoitti nimittäin selkeästi: “ huomenna Isi mennään taas katsomaan heppoja”. Mitäpä siihen lisäämään.

Ja kyllähän me uudenkin reissun tuonne teimme. se on kuitenkin ihan oman postauksensa aihe, sillä reissulla kun taas löysimme ihan uusia leikkipaikkoja ja seikkailuita.

Rehellisesti voin todeta isyyden olevan melkoista arjen luksusta, ainakin kun malttaa hetkeksi hylätä aikuisten maailman ja heittäytyä mukaan lapsen riemuun ja uteliaisuuteen. Tässä, juuri tässä hetkessä on koko elämä ja siitä kannattaa ottaa kaikki irti.