Posti piti hakea

Onneksi postilaatikollemme ei ole pidempi matka. Jos olisi, palaisimme kotiin ehkä joskus ensi vuonna. Jo tuolle noin kolmenkymmenen metrin matkalle mahtui suuri seikkailu.

Lähdin siis tyttäreni kanssa hakemaan postia eilen illalla. Suunnitelmana oli nopea pyörähdys postilaatikolle ja takaisin, juuri sopiva, pikainen happihyppely ennen iltapuuroa. Suunniteltu kesto, noin viisi minuuttia.

No, reipas pieni prinsessa päätti toisin. Jo reissun ensimetrit antoivat osviittaa mitä tuleman pitää. Heti portilta tyttäreni kääntyi tomerasti ja lähti ripein askelin omille teilleen, postilaatikoista poispäin.

Pihatielle pysäköity pakettiauto voitti mielenkiinnossa postilaatikon ylivoimaisesti. Tuota pakettiautoa ihasteltiinkin sitten hyvä tovi, prrmm prrmmm ääniä ihastuneesti huudellen.

Onnekseni lentokone pelasti tilanteen. Pimeässä, kuulaassa pakasillassa koneen valot näkyivät hienosti taivaalla ja äänikin kuului. Lentokoneen tuoma keskittymisen herpaantuminen antoi aikaa kääntää tyttö oikeaan suuntaan ja saattaa liikkeelle.

Lumipenkat ovat kiinnostavia, ainakin pienen lapsen silmin. Kun pihatietä on tänä talvena aurattu tiuhaan on reunalle kertynyt jo ihan kunnollinen penkka. Sitä pitikin tutkia seuraavaksi, tietenkin.

Pieni seikkailija lumipenkan kimpussa. Postit saavat odottaa.

Kun käden upottaa tuollaiseen penkkaan jää siihen hieno jälki. Jälki on muuten ihan erilainen, kuin samaan penkkaan upotetun jalan jälki. Kyllähän minä sen aikuisena tiedän ja niin tietää nyt tyttärenikin, hän nimittäin kokeili, monta kertaa.

Riittävän pitkien testausten jälkeen tytär päätyi siihen, että käden jäljet ovat hienompia. Niitähän sitten alettiin tehtailla, riviin ja aivan vieri viereen. Pihatiellä on mittaa se noin kolmekymmentä metriä. Siihen mahtuu aika monta kädenjälkeä. Niiden paineluun menee melko kauan.

Tuollaista jälkeä syntyy, kun käden työntää penkkaan. Ja postit odottavat

Tässä vaiheessa retkeä kyseenalaistin näkemykseni siitä, miten tärkeää spontaani leikki ja tutkiminen on. Koitin houkutella tytärtäni kohti alkuperäistä määränpäätä. Neiti oli kuitenkin keksinyt jo uuden ihastelun kohteen, jonka rinnalla isi ja postilaatikko eivät olleet juuri mitään.

Samalla kun tekee kädenjäljen penkkaan, voi lunta kahmaista kourallisen. Kun jälki on valmis, voi tuon kourallisen lunta pudottaa auratulle pihatielle. Kun pudottaa korkealta, oman pään yläpuolelta, lumi leijailee hienona puuterina alas. Tätäkään en olisi tiennyt, mutta tyttö näytti, että näin se toimii. Ja kyllä, näytti monesti.

Jo aiemmin olen joutunut kyseenalaistamaan auktoriteettini tuon pienen tyttäreni suhteen, mutta nyt voin avoimesti myöntää sen olevan lopullisesti mennyttä. Tilanne oli niin toivoton, että hetkellisesti epäilin tytön yllättäen kuuroutuneen.

Tyttö on myös vakaasti sitä mieltä, että tiet ovat nössöille. Umpihankeen pitää päästä, kun sitä kerran on tarjolla. Tuosta kulkutavasta löytyy video facebook sivultamme. Ja ei, pienillä jaloilla kulku umpihangessa ei suju nopeasti. Suuntakin oli taas kohteesta poispäin.

Etenimme kuitenkin hetkittäin oikeaan suuntaan, mikä oli isohko voitto. Vauhti ei ollut minun käsissäni, joten tyydyin katselemaan tyttäreni touhuja. En voi kuin ihailla sitä vilpitöntä riemua, minkä matkalle osuneet, aikuisen silmin mitättömät ilmiöt saivat aikaan. Lapsen maailma on kadehdittavan rikas ja moninainen meidän aikuisten näkökulmaan verrattuna.

Kuka aikuinen jaksaa innostua noin paljon omasta varjostaan? Sinne postilaatikolle olisi matka...

Lopulta pääsimme postilaatikolle asti ja tyttö pääsi hoitamaan tärkeän tehtävänsä, laatikkoon kurkistamisen. Vain pieni lapsi voi niin vilpittömästi ilahtua huomatessaan, että postilaatikossa on postia. Kuinka moni aikuinen muuten on silminnähden ylpeä niinkin arkipäiväisestä hommasta, kuin postien viemisestä kotiin?

Pieni neiti oli suurta ylpeyttä täynnä kiikuttaessaan määrätietoisin askelin kirjettä kotioveamme kohti. Ei tietoakaan ympäröivien ilmiöiden ihmettelystä, neidillä oli tärkeä tehtävä, jota hoidettiin äärimmäisen vastuullisesti.

Pois alta risut ja männynkävyt. Mulla on tärkeä homma hoidettavana.

Sisälle päästyämme kirjekuori kiikutettiin samalla vastuuntunnolla perille asti, olohuoneeseen äidille. Ulkovaatteet neiti suostui riisumaan vasta, kun kirje oli avattu.

Suunniteltu viisiminuuttinen venyi yli puoleksi tunniksi, kun tyttäreni näytti, miten hieno maailma on, jos osaa katsoa oikein. Tavanomaisen postin haun sijaan minä pääsin osalliseksi suureen seikkailuun. Näitä seikkailuja lapsen maailma on täynnä.

Päätin ottaa oppia fiksusta tyttärestäni. Jatkossa yritän katsoa asioita tuolla lapsen ihailtavalla uteliaisuudella. Ehkä aikuisen maailmani saa aivan uusia sävyjä ja vivahteita. Ainakin tulen olemaan myöhässä joka paikasta.

Isivuosi siirtyy some-aikaan

Olipa mukava viikonloppu. Upeat talvisäät houkuttelivat meidät ulkoilemaan entistäkin reippaammin.

Intouduimme molempina päivinä käymään kolmesti pihalla. Kirpeät pakkaset huolehtivat siitä, että pukemiseen saatiin treeniä oikein tosissaan. Keväällä uloslähdöt ovatkin sitten lasten leikkiä, kun vaatetta tarvitaan paljon vähemmän.

Taaperoarjessa pyykkiä kertyy paljon. Tänä viikonloppuna pesukone pyöri lähes taukoamatta, kun purimme pyykkivuoren. Tyttö on reippaasti touhunnut mukana auttamassa.

Reipas pikku apulainen

Roskien viemisessäkin piti päästä auttamaan.

Toivottavasti teilläkin oli mukava ja rentouttava viikonloppu. Käy kommentoimassa, kuinka teidän viikonvaihde upeassa talvisäässä sujui.

Nyt voit seurata meidän seikkailuita myös facebookissa. Sieltä löytyy lisää kuvia ja jatkossa myös videota meidän touhuiluista.

Saattaapa joukkoon eksyä silloin tällöin live-lähetyskin. Pysykää siis kuulolla ja käykää tutustumassa isivuoden omaan facebook sivuun.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille.

Koira ja taapero, erottamattomat

Päätöksestä ottaa koira oli kulunut parisen viikkoa, kun raskaustesti näytti plussaa. Ja näin, meillekin tuli ruuhkavuodet, itse tein ja säästin meiningillä. Monet unettomat yöt mietin, kuinka aikanaan arki saadaan rullaamaan. Realistina olin varma, että jonkinasteinen katastrofi odottaa jonkin nurkan takana.

Niin vain olen saanut huomata, ettei käsissä ole minkään luokan katastrofi. Taapero ja suurikokoinen, energinen koira hoituvat sujuvasti tässä arjen keskellä. Mitään ongelmia ei ole ollut. Jos minun omaa hermoilua, tuskailua ja panikontia ei siis lasketa.

Koira on ottanut alusta asti tytön avosylin vastaan osaksi laumaansa. Mitään merkkejä mustasukkaisuudesta tai hyljeksinnästä herra ei ole osoittanut. Päinvastoin, liiallista hoivaamista joutuu välillä hillitsemään.

Erottamaton tehokaksikko

Vauhdinsäätelyssä koiralla on yleensä kaksi vaihdetta; kovaa ja kovempaa. Tytön läheisyydessä karvaturri hillitsee itsensä käsittämättömän hyvin. Muutaman harvan kerran koiran vauhtiin on joutunut puuttumaan. Ohitukset ovat tiukoissakin paikoissa onnistuneet ilman haavereita. Ne vähät törmäykset mitä on ollut, ovat johtuneet tytön äkkinäisistä, hallitsemattomista liikkeistä pienessä tilassa.

Tytölle karvatassuinen isoveikka on rakkaista rakkain. Koiraparka hukkuu päivittäin pusuihin, haleihin ja muihin hellyyden osoituksiin. Jos ruokinta hoidettaisiin tyttäreni haluamalla rytmillä, olisi meillä noin viikossa pahasti ylipainoinen koiruus. Niin, yksi tytön lempipuuhista on syöttää nappuloita koiralle.

Tyttäreni kriteereillä, koira saa aivan liian vähän ruokaa

Täytyy myöntää ettei tämä elo pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Vauva-ajan unettomat yöt yhdistettynä paljon liikuntaa kaipaavaan koiraan ovat olleet välillä murhaava yhdistelmä.  Monet riidat onkin käyty ulkoilutusvuorojen jakamisesta.

Kun koira vaatii päästä ulos juuri sillä hetkellä, kun levottoman tytön pukemisesta ei tahdo tulla mitään, on hermot pinnassa. Siinä sitten yrittää pukea neitiä, joka kaikin voimin haraa vastaan. Samaan aikaa koira pyörii jaloissa levottomana vinkuen. Väistämättä suusta karkaa ärräpäitä melkoinen liuta.

Kun ulos asti päästään, tilanne rauhoittuu. Kulku koira valjaissa ja tyttö rinkassa selässä sujuu mainiosti ja lopulta kaikki ovat hyvällä tuulella. Koira tottelee käskyjä tavallista tunnollisemmin, kun pikkusisko keikkuu reissussa mukana.

Minulle yksi huippujuttu koti-isyydessä on nuo päivittäiset yhteiset lenkit.Riittävä liikunta ja ulkoilma pitävät sekä koiran että tytön rauhallisina ja arki sujuu mukavasti. Bonuksena on vielä se, että toisin kuin nyt, töissä käydessä yhteislenkit harvoin arkena saivat päivänvaloa koristeekseen. Kelitkin ovat meitä onnekkaita hellineet niin, että talvisesta auringonpaisteesta on saatu nauttia yltäkylläisesti.

Yhteiset lenkit ovat meille kaikille arjen juhlaa. Etenkin kun saamme nauttia tällaisista keleistä.

Ja tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin, kaikista kolmesta. Nyt, kun toistoja on takana mittava määrä, sujuvat lähdöt helposti. Tyttö auttelee jo paljonkin pukemistaan ja koira tuntee rutiinin, malttaen odotella lähtökäskyä.

Minä hoidan meillä pääsääntöisesti koiran lenkityksen. Tällaiselle urbaanille eräjormalle se on mieluisaa puuhaa Jos siis on saanut yöt nukkua edes jotakuinkin kunnolla. Koira on paras lenkkikaverini ja aamuvarhaiset juoksulenkit ovat hienoa aikaa meille molemmille. Päästään miehissä vähän rymyämään ja hikoilemaan, äijähommia.

Illan viimeinen kävelylenkki taas on päivän päätepiste. Sisälle tultua on aika rauhoittua ja valmistautua höyhensaarten valloitukseen. Tällä päivärytmillä unta ei tarvitse iltaisin houkutella, mutta huonosti nukutut, rikkonaiset yöt tuntuvat todella raskailta.

Joskus isiäkin väsyttää ja laiskottaa ja koiralla on kuitenkin oma ilkikurinen puolensa. Kun koira on oikein riehakkaalla tuulella ja isi oikein väsynyt, ei yhteinen lenkki ole kaunista katsottavaa tai kuultavaa. Monta kertaa olen ollut valmis tekemään kintaat tuosta kuitenkin niin rakkaasta karvaturrista.

Olemme myös hyödyntäneet asuntomme takapihaa, joka on koiraa varten aidattu. Tosin vasta viime syksynä kokeilimme ensimmäistä kertaa yhteistä touhuilua takapihalla. Viivästykseen oli osaltaan syynä isityypin arkailu asian suhteen ja osaltaan vauva-aivo, joka ei vaan muistanut koko pihan olemassa oloa.

Isiiiii, me halutaan takapihalle leikkimään....

Alusta asti on molemmille tehty tietyt pelisäännöt selviksi. Tytön lelut ovat koiralle kiellettyä aluetta, samoin koiran puruluut ja muut aktivointirojut tytölle. Koiralla on kaksi soppea, jonne voi vetäytyä halutessaan, tytölle on opetettu, että niissä isoveikan annetaan olla rauhassa. Koira on opetettu anna tilaa käskyllä vetäytymään, jos herra liian innokkaasti hakeutuu tytön liki.

Muuten mitään erikoisia toimenpiteitä ei ole tehty. Koira on alusta asti saanut olla osa tytön elämää ja läsnä arjen askareissa. Tarvittaessa koiraa rauhoitellaan ja ohjataan pois jaloista, mutta ei eristetä tai suljeta mistään ulkopuolelle.

Kahden kesken, ilman valvontaa en anna kaksikon touhuta, eläimeen kun ei voi ikinä täysin luottaa.  Uskon, että kaikki tuolloinkin menisi hyvin, mutta en halua ottaa turhia riskejä.

Tyttö on oppinut ja tottunut koiran läsnäoloon. Kun neidin mobiilius ja samalla kiinnostus koiraan alkoi kasvaa, alettiin neidille myös opettaa, miten koiran kanssa toimitaan. Liki saa olla, kontaktia saa ottaa, mutta mitään koiralle epämiellyttävää toimintaa ei sallita. Molemmat myös tietävät, että tarvittaessa me vanhemmat puutumme asioihin, oman käden tai tassun oikeudelle ei ole tarvetta.

Myös valjaiden laittamista pieni neiti harjoittelee mielellään. Isoveikka kannustaa pussailemalla.

Tyttö osallistuu innolla koiran hoitoon. Tassujen rasvaukseen, harjaamiseen ja ruokintaan pieni neiti ottaa osaa innokkaasti ja tomerasti. Uskon, että yksi syy helppoon arkeen näiden kanssa on juuri tämä. Molemmat osallistuvat arkeen osana perhettä ja oppivat näin toimimaan keskenään.

Ja onhan tytöllä tosiaan myös ruokinnan yhteydessä tärkeä tehtävä. Hän saa aina antaa pienen kupillisen nappulaa koiruudelle.

Tuleva koirankouluttaja työssään.

Aiemmin jo mainitsinkin, miten tytöstä ja koirasta on muodostunut tehokaksikko. Onpa neiti päässyt kokeilemaan koiran taluttamistakin, isi tosin auttoi, ihan vähän vaan. Koskaan en ole nähnyt koiramme astelevan niin rauhallisin ja varovaisin askelin. En ole ihan varma, kumpi siinä talutti kumpaa, mutta hellyttävältä se meno näytti.

Koira ja lapsi sopivat mainiosti samaan talouteen. Toki sujuva yhteiselo vaatii alkuun pientä vaivannäköä, mutta nopeasti asiat lähtevät sujumaan omalla painollaan. Lapset ja koirat ovat luultua fiksumpia ja löytävät toimintaan yhteisen sävelen, jos siihen antaa mahdollisuuden. Molempien kasvattamiseen pätee hyvä nyrkkisääntö: et voi vaatia mitään, mitä et ole ensin opettanut.

Isivuoden 8 vinkkiä talviulkoiluun

Me liikumme tyttäreni kanssa paljon ulkona ja työni puolesta päiväkodin setänä on tullut melkoinen määrä ulkoilutunteja lasten kanssa.

Niinpä keräsin tähän nyt muutamia vinkkejä, joilla talvisesta ulkoilusta saa taaperon kanssa kaikille mukavaa.

1. NAUTTIKAA LUMESTA

Lunta ja kunnon lapio, siinä ainekset moneen kivaan puuhaan.

Lumi on hieno elementti ja lapset ymmärtävät tämän. Meillä on pienestä takapihasta riittänyt riemua päivästä toiseen. Tyttäreni on viettänyt lukemattomia tunteja lapioiden lunta pieneen kärryynsä ja sieltä pois.

Välillä lunta heitetään koiralle tai sitä kannetaan terassille ja isi saa lakaista sen pois. Lumeen tallotaan jalanjälkiä ja siinä pötkötellään.

Touhuja ja leikkejä on loputon kirjo eikä aika käy pitkäksi. Neiti ryntää joka päivä samalla innolla tuon talvisen elementin kimppuun.

2. PULKAT ESIIN

Kaipaatko liikuntaa arkeesi? No niin, taapero pulkkaan ja vetämään. Reippaalla vauhdilla saat kelpo lenkin aikaiseksi ja lapsi viihtyy varmasti kyydissä.

Pulkkamäki on mitä parasta liikuntaa koko perheelle. Kun pari tuntia on rampannut mäkeä edestakaisin ylös ja alas, niin taatusti tietää liikkuneensa. Talven ajaksi voitkin surutta katkaista kuntosalijäsenyytesi. Se on kuitenkin törkeästi ylihinnoiteltu.

Meillä talven suurimmat seikkailut on koettu koiran vetämästä pulkasta maailmaa tutkien.

3. MUISTA VERENSOKERI

Näillä pärjätään ruokaan asti.

Kylmä ilma lisää energiankulutusta. Lisäksi taaperon paksu vaatetus tekee liikkumisesta raskaampaa, mikä entisestään vauhdittaa kalorien palamista.

Nälkä tuo mukanaan kiukun ja vilun, jotka ovat kehnoja kavereita, ne kun tuppaavat viemään ilon ulkotouhuista. Tämä on hyvä huomioida ulkoilun aikatauluissa ja varusteissa. Pienet eväät ovat aina hyvä idea.

Meillä ulkoilu ajoittuu niin, että sisälle palataan käytännössä aina suoraan ruokapöytään. Mikäli ruokailuun on reilumpi tovi, nautitaan välipala, kun vaatteet on riisuttu. Maissinaksut ja mehu ovat maistuneet punaposkiselle, pienelle tutkimusmatkailijalle.

4. SOPIVAT VARUSTEET

Sopivat varusteet takaavat ulkoilun hauskuuden.

Sopiva pukeutuminen on talviulkoilun A ja O. Toimivilla ja oikean kokoisilla vaatteilla ulkoilusta saadaan miellytttävä kokemus.

Kerrospukeutumisesta on varmasti kaikille toitotettu. Älä kuitenkaan innostu liikaa kerroksista, sillä liian paksut tamineet estävät liikkeen. Muista, että taaperollakin keho tuottaa liikkeessä merkittävän määrän lämpöä.

Vaatetukseen määrään meidän arjessa vaikuttaa merkittävästi lämpötilan lisäksi se, miten ulkoillaan. Rinkassa tai pulkassa istuessa tyttö saa verhokseen huomattavasti reilumman määrän vaatetta kuin pihalla telmiessä.

Ulkoilumuoto voi myös vaihtua lennossa. Silloin vaatetusta säädetään tarpeen mukaan. Vaihdon aikana ehtii myös mukavasti lämmitellä kaikkein kylmimmillä keleillä.

Vaihto ei koskaan tapahdu liikkeestä istumaan, ei koskaan! Kun liikkeessä lämmennyt keho jämähtää paikalleen, iskee kylmyys nopeasti ja erittäin kovaa.

Kun laitat hanskoja, näe tarvittava vaiva peukaloiden laittamiseksi oikeille paikoilleen. Tai kokeile itse, miten helppoa ja mukavaa on ulkoilla peukalot samassa nipussa muiden sormien kanssa.

Minä olen toistaiseksi pihaleikkeihin kelpuuttanut yhdet rukkaset, muissa kun peukalo ei asetu hyvin.

Vaimoni on velho nettikirppisten käytössä. Laadukkaita ja toimivia kamppeita on löytynyt pilkkahintaan. Haittaa ei koidu edes siitä, että minä kenttätestaajana olen melko armoton. Hylätyt artikkelit ovat päätyneet takaisin kiertoon netin kirpparisivuille.

5. KUUMA MEHU

Pienillä asioilla on helppo luoda suuria elämyksiä.

Evästauko on lapselle retken kuin retken kohokohta. Talviaikaan eväshetken kruunaa kuuma mehu. Lämmin juoma lämmittää mukavasti pientä seikkailijaa ja mehun sokeri antaa lisää virtaa touhuihin.

Termari kannattaa ottaa mukaan, vaikkei suunnitelmissa olisi kauas suuntautuva retki. Lähimaastotkin tarjoavat taaperolle aina uutta tutkittavaa ja mehutauko on kokonaan oma elämyksensä.

Mehu on myös oiva ensiapu vanhaan ongelmaan kielen ja kylmän metallin kohdatessa.

Meillä isi kantaa termaria mukana vaikka oltaisiin vain takapihalla. Mehut onkin monesti nautittu terassilla istuskellen ja maailman menoa ihmetellen.

Joskus mehu on juotu vasta, kun on palattu sisään. Eteisen lattia on mitä hienoin paikka eväiden nauttimiselle.

6. AIKAA SIIRTYMIIN

Kaikessa rauhassa vaan, kyllä se villasukka paikkansa löytää.

Tee aikatauluista riittävän väljät, varaa aikaa pukemiseen. Sinulla aikuisena on valta aikatauluista, niinpä sinulla on vastuu siitä, ettei pukemista tarvitse tehdä kiireessä.

Anna lapsen yrittää itse, kannusta, kehu ja rohkaise. Lapsi oppii hiljalleen itse pukemaan, kun aikuinen siihen kannustaa. Anna lapsen tutkia vaatteita ja varusteita kaikessa rauhassa. Kelloa ei tarvitse tuijottaa, olethan varannut aikaa riittävästi.

Minä aloitan uloslähdön asettelemalla tarvittavat vaatteet eteisen lattialle. Pyrin siihen, että pukemisen alettua kamppeet ovat käden ulottuvilla siinä järjestyksessä, kun niitä puetaan.

Sitten istutetaan neiti potalle ja vaihdetaan vaippa. Tämän jälkeen puen itse ja valjastan koiran. Sitten vasta alkaa tytön pukeminen. Näin pyrin minimoimaan ajan, jonka tyttö odottaa kuumissaan ulkovaatteet päällä.

7. LAPSEN TAHTIIN

Ulkona mennään lapsen tahtiin. Aikuisen suunnitelmat tai mielihalut eivät voi mennä spontaanin leikin ja tutkimisen edelle.

Kun koira on käytetty tarpeillaan, mennään täysin tomeran tyttäreni ehdoilla. Neiti saa puuhata omiaan ja tutkia maailmaa omassa tahdissaan ja omilla ehdoillaan. Minä vastaan lähinnä turvallisuudesta.

8. OSALLISTU, OSALLISTU, OSALLISTU

Sinun lapsesi haluaa jakaa ne huikeat talviseikkailut juuri sinun kanssasi. Mene mukaan, tee ja nauti. Uskalla heittäytyä mukaan lapsesi leikkiin, näytä että haluat olla täysillä mukana.

Allekirjoittanut on niin lapsenmielinen, ettei tämä tuota ongelmia. Olen täysillä mukana leikeissä ja vieläpä nautin siitä.

Voin vannoa, että lumikökköjen asettelu määrätyssä järjestyksessä kärryyn voittaa normiduunit heittämällä.

Aina tämä puuhailu duunit voittaa.

Tässä olivat meidän arjessa hyväksi havaitut jutut. Meillä toimitaan näin ja nämä pienet asiat tekevät talvitouhuista kaikille mukavia.

Mutta eivät nämä mitään jumalallisia totuuksia ole. Meidän toimintaan sopivia pikkujuttuja, joista toivottavasti on apua teille.

Jotta vinkkejä saadaan lisää, niin kommentoi ja kerro teidän perheen parhaat käytännöt.

Deuterpedagogiikkaa

Motivaatio lenkkeilyyn löytyy helposti, kun on kaksi personal traineria kirittämässä.

Minulle keskeisin väline lapsen hoidossa ja kasvatuksessa on lapsen kantamiseen tarkoitettu rinkka.

Rinkka on ratkaisu oikeastaan mihin tahansa taaperoarjen ongelmaan. Jotkut uskovat erilaisiin pedagogisiin suuntauksiin tai vannovat hienojen kasvatusopusten nimeen. Minä uskon deuteriin.

Olipa ongelmana sitten ylienerginen koira tai lapsi, aikuisten välinen riita tai syvä, liikunnan puutteesta johtuva ärtymys on ratkaisu aina sama. Tyttö rinkkaan, koira hihnaan ja ulos.

Ja aina voi lähteä ihan vaan ulkoilun riemusta, ilman akuuttia kriisiä. Toimiipa rinkka tiukan paikan tullen myös oivana välineenä ipanan nukuttamiseen päiväunille.

Joskus maailman tarkkailu rinkasta uuvuttaa pienen kulkijan.

Rinkasta on oiva apu myös kaltaiselleni liikunta-addiktille, joka kaipaa säännöllistä treeniä. Reipas kävely tyttö kyydissä tuo jo kelpo hien pintaan ja kävelysauvat lisäävät pontta harjoitukseen.

Haluan nähdä aikuisen tyttäreni hyvävointisena, hyväkuntoisena ja terveenä. Reippaana nuorena naisena, jolle liikunta on luonteva ja mielekäs osa elämää. Jos voin valita vain yhden asian, jonka voin tyttärelleni opettaa on se liikkumisen ilo. Tässäkin deuter on korvaamaton apu.

Jo pienestä pitäen tyttäreni on tottunut säännölliseen liikkumiseen. Päivittäin käymme lenkillä koiran kanssa ja nuo yhteiset lenkit ovat tärkeä osa arkeamme.

Rinkassa keikkuminen kehittää tytön tasapainoa ja pienille, uteliaille silmille riittää nähtävää koko matkan ajaksi. Ja samaan aikaan tyttö saa olla osana arjen tärkeässä rutiinissa, koiran ulkoilutuksessa.

Ulkoilua, liikuntaa, osallisuutta ja tutkimista. Näitähän varhaiskasvatuksessa toitotetaan. Tämä ei siis ole mitä vaan ulkoilua, tämä on deuterpedagogiikkaa.

Jos haluan tyttäreni oppivan liikunnallisen elämäntavan, on minun itse oltava aktiivinen. Lapsi oppii mallista, joten aikuisen omat elämäntavat määrittävät sen, minkälaiset elämäntavat lapsi omaksuu.

Deuterin käyttö on siis sijoittamista tulevaisuuteen, ei pelkästään omaani vaan myös tyttäreni tulevaisuuteen. Ai niin, lenkillä on myös hemmetin kivaa.

Taannoin olimme tavanomaisella päivälenkillä. Matka taittui mukavasti ja höpöttelin niitä näitä rinkassa iloisesti pomppivalle tytölle. Hetkinen, tyttö hyppii tuumin itsekseni.

Varovainen laukka-askel. Tyttö hiljenee ja välittömästi olen varma sen johtuvan jostakin vähintään halvaantumiseen johtaneesta vammasta. Tähän tuumintaan vastauksena rinkasta kuuluu iloinen kikatus.

Juostaanko, kysyn tytöltä. Neiti nyökyttää hyväksyvästi niin, että rinkan kantojärjestelmä on kovilla. Koirakin höristää toiveikkaana korviaan.

Itse tulen välittömästi katumapäälle. Mietin kauhulla omaa nykyistä juoksukuntoani yhdistettynä rinkan ja tytön tuomaan 15 kilon painoon. Näen jo itseni lyyhistymässä tien varteen.

Varmistettuani kännykän olevan mukana taksin tai ambulanssin soittamiseksi, rohkaistun kokeilemaan pikku hölkkää. Koukkupolvinen maata viistävä askeleeni näyttää varmasti kauhealta, säälittävältä lähinnä. Mutta se fiilis, se on mahtava.

Tyttö hihkuu innosta pomppiessaan rinkassa. Itse etenen uteliaan pikkupojan innolla, täysin lapseksi taantuneena.

Tässä hommassa turhat murheet haihtuvat taivaan tuuliin.

Paska faija syndroomasta kärsivä minäni pohtii, voiko tällä röykytyksellä katkaista lapsen selän. Tai kylkiluut. Onko pysyvä aivovamma mahdollinen?

Luotan kuitenkin äänimaailmaan. Nauru ja ilonkiljahdukset tuskin ovat merkki äärimmäisestä kivusta. Riemukkaasta metelistä uskallan päätellä, että pieni matkustaja viihtyy kyydissä vallan mainiosti.

Syke nousee, hikoilen ja hengästyn. Lähes euforinen tunne leijuu kehossa, kun jatkan koukkupolvista laahustamistani hihkuva tyttö selässäni. Aivan mahtavaa. Näin se liikunnan riemu siirtyy sukupolvelta toiselle.

Tyttö ei vaikuta kylmissään olevalta, joten päätän kiertää hivenen pidemmän lenkin. Suuntaan kulkumme metsäpolulle. Vauhti hidastuu kävelyksi mutta askelten sovittelu juurakoiden, kivien ja kantojen väliin paksussa lumessa tuo omat haasteensa. Tytöllä riittää hupia, kun puiden oksat aiheuttavat kulkuuni kääntyilyä ja spontaania kyykkimistä.

Tiheimmästäkin kuusikosta selvitään ilman oksaosumia tytön kasvoihin ja edellä mainitut väistöliikkeet käyvät minulle jumpasta. Rinkan keinahteluihin ja tärähdyksiin neitokainen reagoi naurulla ja riemunkiljahduksilla.

Deuter kelpaa siis myös köyhän miehen linnanmäeksi. Jos kulku erehdyksessä muuttuu liian tasaiseksi, ilmoittaa pikku matkanjohtaja muutostarpeen terävällä pompulla. Ei pääse isi velttoilemaan tämän koutsin valvovan silmän alla.

Kotiovesta sisään astuu kolme iloista kulkijaa. Kaikki ovat väsyneitä, mutta oloonsa tyytyväisiä. Yhteisiä, mukavia kokemuksia kertyi taas roppakaupalla ja nämä hetket kantavat pitkälle tulevaisuuteen missiossani siirtää liikunnan ilo seuraavalle sukupolvelle. Kaikin puolin huippureissu siis.

Töistä kotiutuva vaimo katsoo minua kuin vähä-älyistä, kun toimitan innolla asiaani äskeisestä urheilujuhlasta. Parempi vaan jatkaa näitä urheiluja kaikessa hiljaisuudessa tuumin ja siirryn tytön kanssa legojen pariin.

Mennäänkö huomennakin juoksemaan, kuiskaan tytölle. Vastaukseksi tulee kokovartalonyökytys. Arvatkaa onko voittajafiilis?

Tytön ilme kertoo kaiken oleellisen.

Pitääpä vakavasti harkita akateemista uraa koti-isyyden jälkeen. Kasvatustieteen kentällä on ilmiselvää tilausta uusille tuulille. Vapise Rudolf Steiner, täältä tulee deuterpedagogiikka.

Talvi - uhka vai mahdollisuus, osa 2

Talvi tuli sitten rytinällä. Pienten lasten kanssa on parempi lukkiutua sisälle, kääriytyä vällyihin ja toivoa valkean helvetin poistuvan nopeasti. Lapsihan saa hypotermian, jos sen tuonne pakkaseen vie. Noin paksussa lumessa ei taaperon jaloilla edetä senttiäkään. Kun lapsi kaatuu, on lunta joka paikassa ja alkaa hirveä huuto.

Kyllä talvi on katalaa aikaa lapsiperheille, toivotonta ajan tappamista sisätiloissa, parempia kelejä ja kesää odotellen. Pitää vakavasti harkita muuttoa etelän lämpöön, minne tuo talveksi nimetty helvetti ei otteellaan yllä.

No joo, niinhän sitä helposti luulisi. Valitettavan moni tuntuu näin ajattelevankin, päätellen siitä ihmiskadosta ja autioista ulkoilureiteistä joihin olemme päivittäin törmänneet. Toki me liikumme paljon lähimetsissä, eikä kukaan tervejärkinen kaupunkilainen metsään mene, ainakaan talvella.

Niin, me tosiaan ulkoilemme joka päivä, usein montakin kertaa päivässä. Tytär ei ole vielä vapissut hypotermian kourissa tai hautautunut lumeen. Kaikki pikku räkätaudit ja köhät ovat kyllä raikkaassa pakkasessa kadonneet taivaan tuuliin. Muutenkin runsas ulkoilu on tuonut vain positiivisia asioita arkeemme.

Lumen ja pakkasten viimein tultua tänne eteläänkin pysyvästi, olemme ottaneet talvesta ilon irti. Pulkka on lopultakin päässyt tositoimiin. Päivittäin olen istuttanut tytön pulkkaan, valjastanut koiran vetämään ja johdattanut meitä nauttimaan talvesta. Koira nauttii yli kaiken tärkeästä tehtävästään eivätkä pakkaset tai pikku lumipyryt ole vaientaneet tyttäreni riemunkiljahduksia.

Huikean hienoa liikuntaa kaikille kolmelle.

Koira saa tehdä sitä, mihin on jalostettu ja tyttö pääsee vauhdikkaaseen pulkkakyytiin, kauniiseen talviseen maisemaan. Kaikin puolin hieno ulkoilumuoto siis. Itsekin saa kivasti liikuntaa kun vaihtelevassa maastossa tarpoo tehokaksikon kanssa.

Mitään ylivoimaisia ponnistuksia tai vaivannäköä ei tämäkään hauskuus vaadi. Pukeminen sujuu, kun varaa aikaa ja hermoja, ja muistaa antaa lapsen omalle yrittämiselle tilaa. Myöskään tytön pakkaaminen pulkkaan ei ole järin hankalaa, ei edes silloin, kun tarvitaan makuupussi ylimääräiseksi lämmikkeeksi.

Koiran valjastaminen menee rutiinilla, se kun on asia, jota tehdään päivittäin. Pulkka vaati tähän harrastukseen sopiakseen pientä viritystä ja säätöä. Siihen meni aikaa ehkä kymmenen minuuttia. Tarvitsin yhtä työkalua. Ja minä en todellakaan ole mikään super nikkari, työkalut hankin aikoinaan prismasta, alennuksella.

Suurin haaste on tähän asti ollut kunnan suunnaton into ulkoilureittien kunnostamiseen. Ovat hiekoittamalla pilanneet meiltä monta hyvää reittiä. No, onneksi metsää riittää, siellä ei kukaan hiekoita, hyvä niin. Eikä ole muita kulkijoita tiellä, saamme rauhassa touhuta omiamme.

Myös rinkassa tyttö on päässyt keikkumaan päivittäin. Pulkan keulilla koira ei malta tehdä tarpeitaan, eikä kotia arvostava karvajalka takapihallekaan koipea nosta kuin aivan äärimmäisessä hädässä. Herran pitää tarpeet tehdäkseen päästä oikealle lenkille. Niinpä joka päivä, viimeistään päikkäreiden ja välipalan jälkeen tyttö pakataan rinkkaan ja koira valjaisiin.

Monen mielestä koira on hirveä rasite yksin lapsen kanssa kotona olevalle vanhemmalle. Jos koira pitää ulkoiluttaa, niin sitten pitää ottaa lapsi mukaan. Meillä on kaikille kivaa lähteä yhdessä ulos. Aikuisen asenne ratkaisee, taas kerran.

Rinkassa neiti matkanjohtaja on viihtynyt aina, eikä talven tulo muuttanut asiaa. Yläilmoista riittää nähtävää ja ihmeteltävää pidemmänkin retken ajaksi. Reitistä riippuen jännitetään miltä tähystyskalliolla näyttää, tavataanko vilkuttajamummo tai montako koiraa ja autoa tulee vastaan.

Yksi tämän talven suurimmista riemun hetkistä koettiin eilen, vaimon palatessa kaupasta. Kassista löytyi tytölle oma lapio. Ei siis sellainen hiekkalaatikon pikkulapio, vaan ihka oikea lumilapio. Kahdella kädellä operoitava malli.

Tyttärelläni oli lumitöissä alusta asti tekemisen meininki.

Testaamaanhan moinen hienous piti päästä. Ensi kosketuksen uuteen aarteeseen neiti otti jo sisällä, heti lapion nähtyään. Oli kuulkaa olohuoneen matto kovilla siinä leikissä. Nopealla ja tehokkaalla toiminnalla tyttö lapioineen takapihalle, matto selvisi lopulta pintapuolisilla vaurioilla.

Ensimmäisen minuutin aikana tuli selväksi, kenelle meidän osuus yhteisistä lumitöistä annetaan tehtäväksi. Siitä oli leikki kaukana, kun tyttäreni alkoi uuden lapionsa kanssa hommiin. Käveltävää väylää syntyi kunnioitettava määrä. Vielä kun tyttö oppii lapioimaan yhteen suuntaan kerrallaan, niin hyvä tulee.

Ota sä isi ihan rennosti vaan, kyllä mä hoidan nää polut auki.

Koira ja tyttö ovat hitsautuneet tämän alkuvuoden aikana täysin erottamattomaksi parivaljakoksi. Pari kertaa olen koittanut viedä tytön pihan leikkipaikalle. Joka kerran pienet askeleet ovat vieneet suoraan takapihan portille. Käsien tomera ja käskevä ojentelu on loppunut vasta, kun koiruus on otettu mukaan puuhiin.

Vaatiiko lapsen kanssa touhuilu ulkona talviaikaan siis äärimmäisiä ponnistuksia ja millimetrin tarkkaa suunnittelua? Paljon kertonee se, että asuntomme kuusi metriä kanttiinsa oleva takapiha on tänä talvena ollut loputon seikkailujen lähde.

Hyvin pienillä panostuksilla meidän hurjapäille on löytynyt kivaa puuhaa päivästä toiseen. Itsekin olen saanut mukavan paljon liikuntaa ja raitista ilmaa. Bonuksena panostus ulkoiluun on rauhoittanut rikkonaiset yöt ja ruokahetket. Ruoka kuin ruoka uppoaa hyvällä halulla ilman kiukuttelua. Uni tulee iltaisin helposti ja neiti nukkuu yhtä kyytiä aamuun asti. Aamulla sängystä kömpii energinen ja hyväntuulinen tyttö.

Tehokaksikko on ottanut tavaksi levätä yhdessä ulkoilun jälkeen, ennen uusia seikkailuja.

Tärkein ohje on riittävän ajan varaaminen siirtymiin. Kun vaatetta on paljon, niin pukemiseen ja riisumiseen menee aikaa. Tuska syntyy, kun aikuinen liian tiukalla aikataululla synnyttää kiireen. Kun aikataulussa on väljyyttä, ei jokaisesta pikku kommelluksesta seuraa hermoromahdusta. Vielä kerran, kiireen luo aikuinen, aina.

Älkää antako talvea vastustavan propagandan lannistaa. Talvi on hienoa aikaa ja ulkona riittää kivaa puuhaa koko perheelle. Jos et usko, niin kokeile.

Talvi - uhka vai mahdollisuus

Hoitovapaani alkoi kunnon rytinällä. Vaimo palasi töihin helmikuun alussa ja minä jäin yksinäni pyörittämään arkea kotiin. Tuon kunniaksi säiden haltijat pistivät kunnon bileet pystyyn heti ensimmäisenä virallisena koti-isä päivänäni.

Lunta pyrytti taivaan täydeltä navakan tuulen saattelemana. Lunta riitti koko päivän ja loppuillasta nietokset olivat jo varsin kunnioitettavan korkuiset. Monen silmissä hirveä keli, minulle ja tyttärelleni kutsu suureen seikkailuun.

Kun aamupala oli syöty ja äiti lähetetty töihin, oli aika lähteä ulos touhuamaan. Normaalin rutiinimme mukaan tyttö rinkkaan, koira hihnaan ja aamukävelylle. Tytöllä riitti ihmettelemistä, kun tutut maisemat olivat sankassa pyryssä muuttaneet muotoaan. Lumipyry ei neitiä häirinnyt, äänimaailmasta pystyi päättelemään sen olevan suuri riemun aihe.

Kädet ojentelivat rinkasta tiuhaan tahtiin, milloin mitäkin ihmeellistä asiaa kohti. Isin tehtävänä oli sanoittaa asiat taaperolle. Koiralle riitti uusia hajuja ihmeteltäväksi

Koirissa ja lapsissa on paljon samaa, vaikkapa suhtautuminen ulkoiluun. Siinä missä aikuinen kiroaa huonoa keliä, lapset ja koirat ottavat ilon irti joka ilmiöstä. Aina löytyy uutta ja ihmeellistä tutkittavaa.

Ei kiirettä sisälle, kummallakaan.

Kotiin palattuamme leikit jatkuivat vielä takapihalla. Tyttö ja koira nauttivat silminnähden kelistä, joka monen aikuisen sai vaipumaan epätoivoon. Minä katselin tehokaksikon touhuja hymyssä suin ja tuumin; tästä tulee mahtava vuosi.

Tottakai myös pääsin osallistumaan touhuun. Piti heittää palloa koiralle, nostaa tyttö syliin heittämään ja välillä vaan seistä tarkkaan määrätyssä paikassa. Tuleva johtaja tuo pikku tättähäärä.

Välilllä vaan otettiin ilo irti lumesta. Lunta kauhottiin syliin, taputeltiin rukkasissa, heitettiin ilmaan ja kasattiin isin kenkien päälle. Välillä tyttö kellahti selälleen lumeen ja kikatti, kun taivaalta pyryttävä lumi laskeutui kasvoille. Lapset osaavat nauttia elämästä.

Hauskin leikki oli kävellä paksussa hangessa ja sitten kääntyä katsomaan jalanjälkiä. Isin piti tietysti talloa samaa reittiä edestakaisin pienen työnjohtajan määräysten mukaan.

Kun pienet jalat väsyivät, oli aika levähtää. Neiti istui tiukasti koiran kyljessä kiinni, kunnes voimat palautuivat ja leikki voi jatkua.

Lopulta oli aika siirtyä sisälle ja lounaan kimppuun. Ulkona ehti vierähtää pari tuntia ja tyttäreni oli punaisine poskineen riemua täynnä. Koirakin vaikutti oloonsa tyytyväiseltä ja meistä kolmesta minä viihdyn huonoiten sisällä. Tässä reissussa siis oli vain voittajia.

Miksi sitten tyttäreni ei kärsinyt tuosta kammottavasta säästä? Miten rohkenin viedä lapseni tuohon hyytävään helvettiin? Eihän meillä edes ole mitään super varusteita, joita vähintään tuossa kelissä olisi tarvittu. Selitys on hyvin yksinkertainen.

Lapsella ei ole olemassa hyvää tai huonoa säätä, on vain erilaisia säätiloja. Lapsi löytää tekemistä ja viihtyy ulkona joka säällä jos on siihen pienestä pitäen tottunut. Ja näillä leveysasteilla oikeasti lapselle vaaraksi olevat kelit ovat todella harvassa.

Me aikuiset luomme lapsen mieleen mallin siitä, mikä on hyvä ja mikä huono sää. Oman mukavuudenhalun ja puhtaan laiskuuden vankeina teemme lapsillemme karhunpalveluksen, kun päätämme sään olevan ulkoiluun liian huono.

Aikunen asettaa normiston sään kelvollisuudelle. Me teemme päätöksen siitä, milloin sää on riittävän hyvä ulkoiluun. Tässä tapahtuu yleensä kaksi suurta virhettä. Arvioimme säätilan omien mieltymystemme mukaan ja näin meidän haluttomuutemme ulkoilla vie tuon mahdollisuuden lapselta. Kun vielä ääneen sanoitamme arviomme, oppii lapsi nopeasti, milloin ei voi ulkoilla.

Lapselle keli kuin keli on mahdollisuus leikkiin, uuden oppimiseen, tutkimiseen ja ihmettelyyn. Kaikkeen siihen, millä lapsi rakentaa kuvaansa maailmasta ja itsestään. Aikuisella valitettavasti on valta riistää tuo mahdollisuus herkkähipiäisyydellään.

Oikeasti meidän pitäisi ottaa oppia lapsista, taas kerran. Lapsi innostuu siitä, miten tutut maisemat muuttavat muotoaan säiden vaihdellessa. Paksu lumivaippa tekee tutusta leikkipaikasta kokonaan uuden seikkailun, vesisade tuo koko joukon uusia, ihmeellisiä ilmiöitä. Rapsakka pakkanen pistää koko pelin uusiksi.

Lapsi löytää aina tekemistä ja uutta tutkittavaa, säällä kuin säällä.

Lapselle ulkoilu on joka kerta seikkailu, maailma täynnä ihmeitä tutkittavaksi. Pienen ihmisen silmin asioita katsotaan tarkemmin ja aina riittää ihmeteltävää. Meiltä aikuisilta pitää löytyä selkärankaa sen verran, että annamme jälkikasvulle mahdollisuuden noihin ainutlaatuisiin seikkailuihin. Eikä se ulkona oleminen aikuiselle niin kurjaa ole, jos osaa ja viitsii asennoitua ja varustautua oikein.

Taaperon kanssa pärjää ulkona vähän kurjemmassakin kelissä. Sopivilla vaatteilla ja varusteilla ulkoilusta tulee mukavaa ja nopeasti huomaa, että harva keli on oikeasti kurja. Tärkeintä on, että aikuinen uskaltaa poistua omalta mukavuusalueeltaan.

Talviaikaan vaatetta joutuu pakkaamaan päälle reilusti. Villapukua, väliasua, kypärämyssyt ja monet hanskat. Taaperon kanssa uloslähtö vie aikaa ja pukeminen on välillä tahtojen taistelua. Mutta mahdotonta tai edes ylipääsemättömän vaikeaa se ei ole.

Näidenkin kamppeiden pukemisesta selvittiin, eikä se ollut edes kovin vaikeaa.

Uloslähtöä helpottaa hyvä valmistautuminen ja se, että varaa pukemiseen riittävästi aikaa. Kiireessä homma menee tappeluksi ja lopulta kaikilla on paha mieli. Taas kerran, kaikki pelinappulat ovat meidän aikuisten käsissä. Me luomme aikataulun ja varaamalla siihen riittävästi väljyyttä teemme elämästä kaikille helpompaa.

Meidän uloslähtö alkoi sillä, että minä laitoin tytölle tarvittavat vaatteet valmiiksi eteisen lattialle. Seuraavaksi koiralle valjaa ja omat ulkovaatteet takkia vaille ylle. Sitten olikin aika pukea seikkailun pääsankari. Aikaa meni, kun paksuja talvivaatteita tuhrattiin päälle ja jokaista vaatetta piti tietysti tutkia. Karkasipa tyttö välillä olohuoneeseen legojen kimppuun, koira perässään.

Isillä alkoi olla hiki ja hetkittäin pinnakin kireällä. Muistutin itseäni siitä, kuka teki päätöksen ulos lähdöstä ja miten mukavaa ulkona tulee olemaan. Hain tytön olkkarista, ja jatkettiin tätä ulkoilun haasteellisinta osaa. Lopulta viimeinenkin vaatekappale oli päällä ja pääsimme liikkeelle. Aikaa valmisteluineen kului karvan yli puoli tuntia. Kyse ei siis ollut mitenkään ylivoimaisesta ponnistuksesta.

Sisälle tullessa kuorittiin vaatteet pois ja aseteltiin ne paikoilleen kaappeihin ja laatikoihin. Ulkoilun toiseksi turhauttavin osa, mutta niin vaan siitäkin selvittiin. Seuranani hääräili ulkoilun rauhoittama, erittäin hyväntuulinen neiti. Ei muuten tarvinnut yhtään vääntää ruokapöydässä ruuan maistuvuudesta tai mistään muustakaan. Päiväunillekaan ei tarvinnut paljon nukutella, uni tuli pään osuessa tyynyyn.

Sitten hommiin faijat. Ylös, ulos ja lenkille. Ja taapero mukaan. Kokeile seuraavan viikon ajan ulkoilla joka päivä, vähintään tunti. Uskon, että siitä tulee hieno viikko teille molemmille, nauttikaa siitä.