UA-119504795-1

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Mitä aamulenkit opettivat vanhemmuudesta


Herätyskello soittaa armotonta säveltään, enkä pääse pakoon vaikka yritän kaivautua syvemmälle sänkyyni. Lopulta on pakko taipua kellon tahtoon ja nousta.

Rutiini on jo vuosien takaa tuttu, ylös, vaatteet päälle, lenkkarit jalkaan ja ulos ovesta. Aamulenkki odottaa juoksijaansa ja tiedän että lenkin väliin jättäminen tai edes lykkääminen ei ole vaihtoehto.

’Rutiinit ja kurinalaisuus ovat voittamisen resepti’ kaikuvat valmentajani sanat mielessä kun pusken ovesta ulos pimeään, koleaan ja märkään syysaamuun. Samaan aikaan mukavuudenhalu ja terve järki ihmettelevät miksen vain palaa lämpöiseen sänkyyni.

Pakotan eilisillan treeneistä väsyneet jalat liikkeelle, ensin kävelyyn ja hiljalleen hitaaseen hölkkään. Jokainen askel on painava ja kivulias, kasvoja piiskaava sade saa kehon hytisemään kylmästä.

Pimeässä varhaisaamussa, sateen keskellä ravaaminen tuntuu älyttömältä ja hetken kyseenalaistan koko puuhan järkevyyden. Voisihan tämänkin ajan fiksumminkin käyttää.

Sekunnin murto-osassa mieleeni välähtää ajatus: ’jossain joku tuleva vastustajani treenaa juuri nyt ollakseen parempi kuin minä’ Tuo ajatus riittää motivaatioksi ja pakotan itseni reippaaseen hölkkävauhtiin.

”Hetkittäin vihasin joka askelta, mutta koskaan en jättänyt noita askeleita ottamatta”


Nautinnollista juoksun hurmaa ei tänä aamuna ole tarjolla. Lenkki on puhtaasti taistelu olosuhteita ja väsymystä vastaan ja askeleita siivittää vain tieto edessä odottavasta päätepisteestä.

Märät kengät, väsyneet jalat ja tukkoisena jähmeästi toimiva keho eivät vähennä epämukavuutta. Mutta jossain syvällä sisällä kumpuaa ylpeys, täällä minä teen aamulenkkiäni silloinkin, kun muut jättävät väliin.

Tuntia myöhemmin, palatessani lenkiltä olo on huomattavasti parempi ja mieli kirkas. Tiedän edenneeni taas pienen askeleen kohti unelmiani ja tavoitteitani. Tänäkin aamuna tahdonvoimani oli riittävän luja ja lenkki on nyt juostu. Pieni voitto matkalla kohti suurempia.

Nyrkkeilyvuosinani nuo varhaisaamujen lenkit tulivat tutuiksi. Harvoin ne olivat mukavia, mutta jokainen harjoitusohjelmaan kirjattu lenkki tuli juostua. Hetkittäin vihasin jokaista askelta mutta koskaan en jättänyt noita askeleita ottamatta.

Aluksi pidin valmentajaani sadistina kun hän vaati lenkkien juoksemista kukonlaulun aikaan. Vuosien saatossa löysin opetuksen tuon metodin pohjalla. Ryhdyinpä lopulta heräämään vielä tunnin vaadittua aikaisemmin noille lenkeille ja opin tuntemaan ylpeyttä jokaisesta juostusta aamulenkistä.

” epämukavuutta pitää sietää jos aikoo saada aikaan jotakin merkittävää ”


Tärkeimpänä asiana aamulenkit opettivat sitoutumista. Jos jotakin haluaa saavuttaa, pitää olla valmis tekemään tarvittava työ. Oikotiet kunniaan, menestykseen ja onneen ovat vain markkinamiesten huijaus. Saavutukset vaativat työtä, aina.

Aamulenkit pakottivat poistumaan mukavuusalueelta, menemään sinne, missä isot asiat tapahtuvat. Elämä ei läheskään aina ole mukavaa, epämukavuutta pitää sietää, jos aikoo saada aikaan jotakin merkittävää.

Myös ylpeys ja itsetunto kasvoivat samaa tahtia peruskunnon kohoamisen kanssa. Tieto siitä, että on tehnyt jotain, mitä muut eivät ole valmiita tekemään lisäsi kummasti itsevarmuutta ja luottoa omiin kykyihin.

Aamulenkkien opit ovat olleet isyydessäni kullanarvoisia, sekä filosofisena opinkappaleena, että aivan konkretiassa. Vanhempana kun ei voi mennä sieltä, missä aita on matalin.

Vanhemmuus on monessa kohtaa kuin nuo syksyiset aamulenkit. Ei läheskään aina mukavaa tai helppoa mutta lopulta kuitenkin äärimmäisen palkitsevaa ja suuren ylpeyden aihe.


lauantai 19. lokakuuta 2019

Nyrkkeilysalilla kasvaa hyväksi vanhemmaksi


Taas kerran vastustajani isku lävähtää vasten kasvojani. Ja saman tien kolme tai neljä lisää. Iskuja on tullut niin lukematon määrä, etten enää kykene niitä laskemaan.

Epätoivon puskemana hyökkään ja koetan päästä osumaan vastustajaani. Seurauksena vain ilmaa halkovat iskut ja törmäys päätä pahkaa vastaiskuun, joka tyhjentää viimeisetkin hapen rippeet keuhkoistani.

Luojan kiitos kyseessä on vain sparri, harjoitusottelu. Taidoiltaan ja fysiikaltaan ylivoimainen vastustajani pitää iskunsa keveinä, eikä painosta missään vaiheessa liikaa. Toki hän koko ajan pitää minut taitojeni äärirajoilla, kuten sparraajan kuuluukin.

Vastaiskuista huolimatta yritän säilyttää ylpeyteni ja kunniani rippeet ja jatkan epätoivoista hyökkäystä. Lopulta saankin vastustajani ahdistettua köysiin ja survon iskuja häntä kohti kaikin voimin. Noista noin viidestäkymmenestä holtittomasta huitaisustani osuu kaksi. Toinen harmittomasti päälakeen ja toinen olkapäähän.

Lopulta harjoitusparini täysin vaivattomasti kiepauttaa meidät ympäri ja huomaan olevani selkä köysiä vasten, vailla pakopaikkaa. Tyydyn nostamaan kädet tiiviisti pääni suojaksi ja selviytymään. 

Iskuja satelee käsiini ja sulavalla vaivattomuudella ne löytävät kerta toisensa jälkeen paikkoja joihin osua vartalossani ja päässäni.

”Päätän ylpeyteni turvaamiseksi ainakin kaatua saappaat jalassa”


Yksikään isku ei tule kovaa ja kaiken huipuksi kuulen vastustajani kannustavaan minua ” liiku liiku, pois sieltä”. Lopulta pääsen liikkeelle ja saan tilaa hengittää hetkeksi. Varjon lailla parini seuraa minua ja pitää armotta painetta yllä.

Päätän ylpeyteni turvaamiseksi ainakin kaatua saappaat jalassa, pysähdyn ja ryhdyn iskemään. Enää en välitä osumista päähäni ja vartalooni, en yritä suojautua. Isken kaikkea mikä liikkuu tai on paikoillaan ja vastustajani lähtee leikkiin mukaan. 

Iskuja ropisee päähäni entistä hurjemmalla tahdilla, mutta tyydytyksekseni omanikin löytävät toisinaan tien perille. Erona on toki se, että minä tässä iskujen vaihdossa kamppailen taitojeni, voimieni ja kuntoni ylärajoilla, siinä missä vastustajani lähinnä verryttelee.

Kellon soitto päättää erän ja läppäämme yläfemmat. ” mahtava erä sä vedit tosi hyvin” toteaa harjoituskumppanini istuessamme kehän reunalle riisumaan varusteita. ” jätkä kehittyy koko ajan, loistavaa sparria taas” jatkuu monologi minun keskittyessä lähinnä saamaan happea ja pysymään tajuissani. 

Kaikki paikallaolijat ymmärtävät äskeisen harjoitusottelun ja sen voimasuhteiden realiteetit. Silti kukaan ei pilkkaa, ei katso halveksuen tai säälien. Aistin kaikkien olevan vilpittömän innostuneita suorituksestani vaikka selkääni lähinnä sainkin.

”Siinä roolissa löydän itsestäni lempeyttä ja kannustavuutta eri tavalla kuin missään muualla elämässäni”


Kaikki tietävät että tein tänään parhaani ja täällä se riittää. Täällä kun ei ole statuksia tai nokkimisjärjestystä, on vain ryhmä treenikavereita, jotka yhdessä pyrkivät kehittymään paremmiksi nyrkkeilijöiksi. 

Täällä jokainen on tärkeä osa joukkoa, jokaisesta pidetään huolta. Niinpä harjoituskumppanini tuo kylmäpussin ja painaa sen vasten tummenevaa ja turpoavaa silmääni. ” pidä tota siinä hetki, niin katsotaan ettei käynyt pahasti. Sori, ei ollut tarkoitus lyödä niin kovaa” ” Hyvän näköistä tekemistä” toteaa toinen, myös vammaani tutkimaan tullut treenikaveri. ” sä kehityt hurjaa vauhtia”.

Silmääni tutkitaan usean treenikaverin voimin, jokaisen vastuulla on nyt tuon vamman ensiapu. Kylmäpussia, turvotusta alentavaa salvaa ja pari Buranaa ilmestyvät kuin tyhjästä, samoin tarkat ohjeet niiden annosteluun.

Illalla ennen uinahtamista puhelimeni piippaa viestin merkiksi, lähettäjä on minua murjonut harjoituskumppani. ” kiitos vielä hyvistä eristä ja sori siitä silmästä, toivottavasti paranee pian. Huomenna kuudelta taas.”

Tästä nuoruusmuistosta on jo hyvä tovi aikaa, olenpa päässyt noissa sparreissa antavaksikin osapuoleksi. Siinä roolissa löydän itsestäni lempeyttä ja kannustavuutta eri tavalla kuin missään muualla elämässäni.

”Salit koulivat karuista karjuista lämminsydämisiä, välittäviä persoonia”


Nyrkkeilysalin kunniakoodisto kun on kiveen ja selkärankaani hakattu. Treenikaverit ovat tämän lajin arvokkainta pääomaa, niistä jokaisesta pidetään huolta. Tätä oppia kannan mukanani myös isänä.

Nyrkkeilysali on pohjimmiltaan varsin karu paikka. Paikka, johon aivan heti ei liitetä herkkää ja ymmärtävää tunneilmaisua. Tosiasiassa, salit ovat täynnä herkkiä kavereita, joilla arvomaailma on vuosien saatossa hiotunut varsin hienosti mallilleen.

Niin se vain elämässä menee, kun riittävän kauan ammentaa nöyryyden maljasta turvallisessa, huolehtivassa ja kannustavassa ilmapiirissä, asettuvat herkkyys ja välittäminenkin väistämättä paikoilleen.

Salit koulivat karuista karjuista lämminsydämisiä, välittäviä persoonia. Juuri sellaisia, kuin hyvät vanhemmat ovat.