Tähystäjäprinsessan ja Isityypin syyspuuhat

Syksy on täysissä voimissaan ja lehtiä alkaa olla maassa enemmän kuin puissa. Märkä ja pimeä vuodenaika hallitsee päiviä. Mitään syytä sisälle lukkiutumiseen ei silti ole, syksy on mainiota ulkoiluaikaa.

Sääolojen vaihtelu on yksi syksyn hienouksista. Aamulla ulkoillaan jo monesti pakkaselta ja talvelta tuoksuvassa kelissä. Samana iltapäivänä aurinko jaksaa vielä lämmittää, muistutellen etäisesti kesästä.

Sateet ja valon väheneminen ovat osa syksyä. Molemmat elementit tuovat ulkoiluun omat, hienot vivahteensa. Ruskan väriloisto koristaa maiseman ja puista pudonneet lehdet tarjoavat ihmeteltävää ja touhuttavaa taaperolle.

Syksyinen sää ei ole este ulkoilulle, se tarjoaa touhuihin uusia mahdollisuuksia. Pimeyden ei tarvitse olla masentavaa tai ankeaa. Tasku- ja otsalamput esiin ja käsillä on suuri seikkailu.

Lehtikasat ovat syksyllä loputon leikkien aarreaitta.

Lehtikasoista nauttiminen on jokaisella lapsella verissä. Aikuisten maailma on tässäkin asiassa verrattain tylsä.

Lehdet haravalla kasaan, kasa kottikärryllä loppusijoituspaikkaan, valmis. Siinä aikuisen malli.

Hei kaverit, siinä kasassa kuuluu hyppiä ja möyriä ja ne lehdet pitää levittää ympäriinsä. Sitten voi taas haravoida ja aloittaa alusta. Kuten esimerkistä nähdään, on lapsen malli paljon mukavampi.

Jiiihaaaa!

Kohta Isityyppi saa haravoida uudestaan.

Jos valmiita kasoja ei ole, rakentaa neiti niitä ihan itse.

Faktahan on se, että lehtikasoja harvoidaan vaan siksi, että niissä saa telmuta. Kysykää keneltä tahansa taaperolta.

Vesilätäköt on parhautta, ihan pelkkää parhautta.

Ulos lähtiessä Tähystäjäprinsessa tietää jo mitä tarvitaan kunnon lätäkköleikkeihin. Saappaat ja kuravaatteet puetaan aina mielellään päälle.

Ja sitten ulos nauttimaan. Lätäköissä juostaan, hypitään ja välillä istutaankin.

Syksyllä noita loputtomien leikkien areenoita onkin paljon tarjolla. Vesisateet eivät ole huono juttu, ne tuovat kivaa puuhaa päiviin.

Asianmukaiset varusteet päälle ja lätäköt ovat loputon leikkien aarreaitta.

Kuravellikakku on tämän syksyn trendiruoka.

Lätäköissä voi myös istuskella.

Ja onhan se lätäköissä hyppiminen kivaa vielä aikuisenakin. Siispä saappaat jalkaan ja leikkimään.

Puistot tuovat riemua syksylläkin

Uusi kuljetuskalusto on osoittanut toimivuutensa märissäkin oloissa. Lähipuistoja olemmekin kolunneet päivittäin.

Tutuissa maisemissa syksy näkyy vahvimmin. Uuden vuodenajan myötä vanhat leikkipaikat saavat aivan uuden ilmeen ja tarjoavat uusia elämyksiä.

Hiekkakakkujen tekokin muuttuu tavallista jännemmäksi, kun joukkoon eksyy syksyn lehtiä. Liukumäet ja kiipeilytelineet tarjoavat lisähaastetta yöpakkasten jäädytettyä kosteat pinnat.

Sadevaatteet ja liukkaus tuovat puistoseikkailuihin lisää motorisia haasteita. Hyvää treeniä siis.

Korikeinuun kipuaminen jäi puolitiehen, kun piti ihailla maahan pudonneita lehtiä.

Uusi kuljetuskalusto on hoitanut tehtävänsä paremmin kuin hyvin.

Tätä ja paljon muuta kuuluu meidän syksyyn, päiväkodin aloitus odottaa ihan nurkan takana ja isityyppi palaa töihin pelottavan pian.

Syksy on monen uuden asian alku, ihan kirjaimellisesti. Siitä lisää ensi kerralla.

Mitäs kivaa kuuluu teidän syksyyn?

Isivuoden huippuhetket

Niinhän siinä kävi, että koti-isävuosi kääntyy vääjäämättä loppusuoralle. Aivan hetken kuluttua Tähystäjäprinsessa aloittaa päiväkodin ja Isityypin on palattava töihin. Aika on kiitänyt aivan hurjaa kyytiä. Niinpä nyt onkin sopiva hetki luoda katse kuluvan vuoden tähänastisiin kohokohtiin.

Marraskuun alussa tyttö ottaa ensiaskeleet päiväkotitaipaleellaan ja minä palaan töihin. Asiat saivat muutama viikko sitten yllättävän käänteen, jonka johdosta voidaan puhua meidän päiväkodista.

Tuo käänne myös lyhentää koti-isyyttäni kuukaudella.  Se on kuitenkin ihan oman postauksensa aihe, siitä lisää ensi viikolla.

Nyt on aika poimia esiin koti-isävuoteni kohokohdat. Paljon olemme ehtineet puuhailla ja paljon olette täältä blogista noita puuhia saaneet seurailla. Mutta mitä on minulle jäänyt erityisesti mieleen?

Ensimmäinen päivä virallisesti koti-isänä.

Ensimmäinen helmikuuta oli ensimmäinen päiväni virallisesti koti-isänä. Aamulla äiti lähti töihin ja me jäimme neidin kanssa kotiin touhuilemaan. Tuosta päivästä jäi parhaiten mieleen sankka lumipyry, jota jatkui koko päivän.

Nopeasti rutiiniksi muodostuneen tavan mukaan pakkasin tytön rinkkaan, koiran valjaisiin ja paukkasimme ulos lumentuloa ihailemaan. Lenkin jälkeen leikimme vielä hyvän tovin takapihalla.

Noita yhteisiä lenkkejä onkin kertynyt mittava määrä. Joka päivä olemme jollakin varustuksella käyneet ulkona koko Tuhotrion voimin. Pelkkää parhautta, jokainen yhteinen askel.

Toinen mieleenjäänyt asia tuossa päivässä oli loppumattoman vapauden tunne. Edessä vuosi yhdessä puuhailuja ja touhuilua, vailla aikatauluja tai velvotteita.

Vaikka rajaton vapaus alkaa hiljalleen loppua, ei töihinpaluu liiemmin ahdista. Edessämme on monta yhteistä päiväkotimatkaa, monta yhteistä seikkailua.

Monta kuukautta kestänyt intiaanikesä.

Kesä tuli tänä vuonna kunnon rytinällä. Ensin ihmettelimme kuralätäkköjä ja muita kevään ihmeitä. Parissa viikossa käsillä oli täysi kesä ja painelimme ulkona olemattomissa vaatteissa.

Tuota kesää riitti mukavan pitkään ja kelit hellivät meitä ulkoilmaihmisiä oikein olan takaa.

Tähystäjäprinsessan kanssa otimme kaiken irti kesästä. Päivät pitkät vietimme ulkona, leikkipuistoissa, lähimetsissä ja milloin missäkin.

Lopulta ruokailutkin, aamiaista myöten siirtyivät ulkoilmaan, viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttäreni löysi grilliruuan ilot.

Iltaisin kotiin palasi lähes joka päivä hiekkainen, multainen ja kaikin puolin likainen lapsi, onnellinen lapsi.

Kesän kohokohtakin oli ilmiselvä.

Suuri mummolaseikkailu

Neljä päivää pyörällä ja kärryllä tien päällä, neljä päivää silkkaa mahtavuutta. Tuota reissua suunniteltiin paljon ja siitä on kirjoitettukin paljon. Ylivoimainen kesän, ja koko vuoden kohokohta.

Monia hienoja hetkiä koimme reissulla, mutta mikä lopulta oli parasta?

Yhteinen aika. Neljä upeaa päivää kahdestaan tyttäreni kanssa. Luonnollisesti vietimme koko ajan varsin tiiviisti yhdessä.

Ensimmäisen retkipäivän iltariemua Suurella Mummolaseikkailulla.

Opimme toisistamme ja toisiltamme. Tuon reissun aikana meistä muodostui erottamaton parivaljakko.

Oli huikea tunne, kun koko elämä tiivistyi samaan rytmiin. Herätys, aamiainen ja liikkeelle. Pitkä päivä matkaa taittaen, taukopaikkoja ihaillen ja maailmaa yhdessä ihmetellen. Elimme kuplassa, jossa olimme vain me kaksi.

Tuolla reissulla isä ja tytär hitsautuivat lopullisesti yhteen.

Reissuraportti löytyy täältä.

Kesään myös mahtuivat kolmet synttärit.

Isityyppi aloitti juhlakauden, kun mittariin päsähti 40 vuotta. Kuusijärven maisemissa oli suurta juhlan tuntua, kun tytön kanssa vietimme upean päivän ulkona. Synttärijätskit ja pillimehut tietysti kuuluivat asiaan.

Muutaman viikon päästä Tähystäjäprinsessa täytti kaksi vuotta, joten juhlat jatkuivat. Fallkullan kotieläintila oli näiden bileiden päänäyttämönä.

Ison tytön elkein Tähystäjäprinsessa söi elämänsä ensimmäisen suklaatuutin. Ei muuten jäänyt kesän ainoaksi.

Sitten olikin aika juhlia Papan 70 vuotissynttärit. Ohjelmassa oli matka Hämeenlinnaan ja tietysti hienon onnittelukortin askartelu. Suurella ylpeydellä neiti ojensi perillä kortin tärkeälle ihmiselle.

Kaiken kaikkiaan koti-isyys on ylittänyt kaikki odotukset.

Odotin vuosi sitten jo suurella innolla tulevaa Isivuotta. Ja se oli ehdottomasti odottamisen arvoinen. Olen nauttinut jokaisesta yhteisestä hetkestä upean pienen tyttäreni kanssa.

Itse ajattelin syksyn olevan tunnelmiltaan hivenen haikea, kun vuoden loppu lähestyy. Tällä hetkellä olo on kuitenkin onnellinen. Kaikki meni oikeastaan juuri niinkuin pitikin.

Olemme saaneet viettää tytön kanssa yhdessä huikeat kuukaudet, olen nähnyt pienestä tytöstäni kasvavan reipas ja osaava pieni neiti. Tulevaisuus näyttää valoisalta.

Odottavalla ja tyytyväisellä mielellä tähyämme kohti valoisaa tulevaisuutta.

Yhdeksi kohokohdaksi voi nostaa myös koti-isyyden päättymisen, niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Tähän syynä on päivähoidon järjestyminen tavalla, josta haaveilin jo ennen tytön syntymää.

Isin pienestä prinsessasta tulee ihan kohta reipas päiväkotityttö. Ja mikä parasta, tuotakin polkua me lähdemme astelemaan yhdessä.

Tuosta päiväkotikuviosta kerron teille lisää seuraavassa postauksessa.

Vaikka isivuosi kohta tuleekin päätökseensä, ei tämä blogi katoa. Jatkossakin saatte lukea meidän yhteisistä seikkailuista ja Isityypin näkemyksistä vanhemmuudesta.

Isityypin ja Tähystäjäprinsessan elämässä puhaltavat pian ihan uudet tuulet. Niiden tuulten tuiverruksesta tekin pääsette nauttimaan tätä blogia seuraamalla. Tervetuloa kyytiin!


Vanhaan malliin meidän touhuja voi seurailla myös Facebookissa ja Instagramissa

Isityypin mietteitä maailman upeimmasta asiasta, jota myös isyydeksi kutsutaan

Isyys on suuri, elämänmittainen velvollisuus. Minulle se on myös elämäni suurin kunnia. Olen joka ainoa päivä suunnattoman ylpeä, kun saan olla tuon pienen prinsessan isä.

Minun vastuullani on, että tyttäreni saa hyvän ja onnellisen lapsuuden. Minun tehtäväni on kasvattaa hänestä järkevä ja itsevarma, menestyvä nainen.

Samaan aikaan, minulla on oikeus nähdä päivittäin tyttäreni kasvavan ja oppivan uutta. Koen isyyden suurena etuoikeutena.

Kävellessäni kätilöopiston käytävää pieni, untaan tuhiseva tyttö sylissäni, ymmärsin jotakin. Mitä ikinä maailmassa tapahtuukaan, on tuo pieni ihminen aina minun tyttäreni. Suurin aarre, mitä voin koskaan saada.

Ensimetrit vanhemmuudessa olivat suurta epätietoisuutta. Koskaan elämässäni en ole kokenut olevani niin osaamaton ja riittämätön, kuin ensimmäisinä viikkoinani isänä. Onnekseni pieni tyttäreni on myös erittäin pätevä opettaja.

Saamani opetuksen ydin on helppo tiivistää: “ isi ole siinä, minua varten. Kuule ja näe minut ja ole turvanani kun tutustun tähän maailmaan. Ole siinä isi, ihan aina"

Kätilöopiston käytävällä myös tein lupauksen, jonka aion pitää, vaikka mikä olisi.

Kuiskasin tuon pienen nyytin korvaan “ isi on tässä sinua varten, aina kun tarvitset”.

Juuri millään muulla ei sitten olekaan merkitystä. Ura, harrastukset, raha, maine ja kunnia ovat täysin toisarvoisia tuon lupauksen rinnalla. Minä olen isä. Suurin ja tärkein titteli, mitä minulle ikinä myönnetään.

Kuten kaikki hienot tittelit, isyys tuo mukanaan kasapäin velvollisuuksia. Harva meistä pitää velvollisuuksista. Minulle noiden velvollisuuksien hoitaminen on maailman suurin kunniatehtävä.

Minä nautin isyydestä. Alkuhämmennyksen jälkeen aloin ymmärtää, mistä on kyse. Löysin isyyteeni tien hoitaa homma ilon kautta ja isolla sydämellä.

Jälleen yksi, upea hetki tyttäreni kanssa.

Minun silmissäni, minulta ei vaadita mitään. Minä saan olla isä. Minulla on suuri etuoikeus hoitaa kaikki isyyteen kuuluvat tehtävät. En koe tätä raskaana tai rajoittavana, minulle jokainen päivä isänä on uusi seikkailu. Jokainen hetki tyttäreni kanssa on puhdasta kultaa.

Vieläkään en koe olevani parempi kuin muut.

En ole julistamassa vanhemmuuden suurta totuutta. Minun tapani olla isä on minun näköiseni. Ei sen parempi tai huonompi, kuin jonkun muun.

En ymmärrä vanhempia, jotka eivät nauti vanhemmuudestaan. Se ei suinkaan tarkoita, että pitäisin heitä itseäni huonompina. Minä en vain ymmärrä, enkä jaa heidän näkemystään.

Maailmassa on paljon asioita, joita en ymmärrä. En minä ole noita asioita tuomitsemassa. Jos olisin, en muuta ehtisikään.

Kaikille vanhemmuus ei ole samanlaista iloa kuin minulle. Eikä sen tarvitsekaan olla. Kyse on jokaisen omasta, yksilöllisestä näkemysmaailmasta.

Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tai ainakin kaiken oleellisen.

Toki, jos minulla olisi kaikki valta maan päällä ja rajattomat mahdollisuudet, haluaisin taata jokaiselle lapselle maailmassa hyvän, onnellisen ja turvallisen lapsuuden. Se ei kuitenkaan ole minun käsissäni.

Tyttäreni lapsuus on minun käsissäni, siihen minä voin vaikuttaa. Ja teen kaiken, minkä pystyn, jotta tuon pienen neidin lapsuus olisi hyvä ja onnellinen. Se on minun tehtäväni. Sitä minä koen isyyden olevan.

Loppujen lopuksi, minä kuitenkin saan tyttäreltäni paljon enemmän kuin pystyn antamaan.

Tämä konkretisoituu joka ainoa ilta. Tyttö nukahtaa tyytyväisenä ja olonsa turvalliseksi kokien minun läsnäollessani. Voiko maailmassa olla suurempaa kunnianosoitusta? Jos jollakulla on minuun noin rajoton luottamus, on minulle kunnia-asia olla tuon luottamuksen arvoinen.

Tyttäreltäni olen myös saanut arvonimen, jota loppuelämäni kannan suurella ylpeydellä.

Minä olen isä.