Maanantaista on tehty tuhansia erilaisia meemejä, jotka kertovat, kuinka kammottava tuo viikon avauspäivä on. Vastaavia meemejä ylistämässä perjantaita lienee vähintään yhtä paljon.
Pelottavan monelle meistä arki on pelkkää puurtamista, elämme tulevaa viikonloppua varten ja jossain kaukana tulevaisuudessa häämöttävää kesälomaa odotetaan kuin lapsi joulua.
Nyt Koronan tuoman poikkeustilan myötä, moni on heitetty tuosta oravanpyörästä ulos, kuka lomautetuksi, kuka karanteeniin, kuka etätöihin. Ja meemit jatkavat voittokulkuaan.
Maanantaita kiroavien meemien tilalle on nyt tullut moninainen kirjo x päivää karanteenissa meemejä ja kotikoulun kauheutta kiroavia, mitä erilaisimpia kuvasarjoja.
Minussa tämä kaikki herättää lähinnä hämmennystä. Ehkä me emme todella tiedä, mitä haluamme tai sitten vain tarvitsemme vakioidun määrän aiheita valittaa.
Tilanne on siis se, että oravanpyörä ahdistaa, vapautta pitäisi olla lisää mutta nyt kun sitä vapautta on, niin sekin on huono juttu.
Surullisena olen lukenut uutisia, joissa kerrotaan jatkuvan yhdessäolon kiristävän hermoja ja aiheuttavan riitoja. Hurjimmat uutiset ovat kertoneet alkoholinkäytön ja perheväkivallan lisääntyneen. Tässä kohtaa on pakko kysyä; mikä meitä oikein vaivaa?
“ Tarjolla on ainutlaatuinen tilaisuus viettää aikaa lasten ja perheen kanssa “
Nyt on tarjolla sitä kaivattua vapaata, aikaa ilman ahdistavia maanantaita, jatkuvaa viikonloppua. Tarjolla on ainutlaatuinen mahdollisuus viettää aikaa lasten ja perheen kanssa.
Ehkä ongelmana on se, että emme tiedä, mitä kaikella tuolla vapaalla ajalla tehdä. Toki uuden tilanteen tuomat taloudelliset uhkakuvat varmasti pelottavat ja tuovat mukanaan stressiä ja ahdistusta.
Vai onko kuitenkin paljastumassa julma totuus, totuus siitä, kuinka monille perhe on vain statussymboli, jotakin mikä pitää olla. Lopulta perhe on vain taakka, ei elämän tärkein asia, kuten nähdäkseni tulisi olla.
Otsikoita, sosiaalista mediaa ja blogeja lueskellessani viesti on hetkittäin pelottavan selvä; yhdessäolo perheen kanssa on monille jonkinasteinen rangaistus. Minulla on vain yksi kysymys: miten tällainen on mahdollista?
Tiedän kyllä nämä lapsiperhearjen perus lainalaisuudet, joista aiemminkin olen kommenteista saanut lukea. Uskon tämänkin tekstin kommenttikentän täyttyvän siitä, kuinka ylimielinen, ymmärtämätön ja puhtaasti tyhmä ja tuomitseva minä olen.
Ehkä nuo kommentoijat sitten ovat oikeassa, mene ja tiedä. En siltikään voi ymmärtää, miten yhdessä lasten ja puolison, perheen kanssa vietetty aika voi olla rankkaa. Eikö se perhe ole juuri sitä varten, yhdessä olemista ja elämistä? Eikö perheen tulisi olla ilon ja elämänvoiman lähde?
“ Onneksi yhteinen aika perheen kanssa tarjoaa lääkkeen noihin vaivoihin “
Edellisessä postauksessani jo kerroinkin, miltä itsestäni tämä aika tuntuu, miten koen päässeeni palaamaan koti-isyyden kissanpäiviin. Ainoa selkeästi negatiivinen asia on tyttäreni päiväkotikaverien ikävöinti, mutta ikävän lievitykseen onneksi nykyteknologia tarjoaa monia välineitä.
Ymmärrän toki, että lapsen jatkuva aktivointi ja päivien täyttäminen mielekkäällä tekemisellä, voi tuntua raskaalta. Aivan yhtä hyvin ymmärrän taloudellisen huolen mukanaan tuoman stressin.
Onneksi yhteinen aika perheen kanssa tarjoaa lääkkeen noihin vaivoihin. Stressi ja ahdistus takuulla helpottaa kun lähtee lasten kanssa touhuamaan, heittäytyy täysillä mukaan leikkiin ja unohtaa hetkeksi aikuisten maailman.
Tässä tilanteessa on paljon potentiaalia nähdä monet asiat uusin silmin. Nyt varmasti huomataan, miten tärkeää ja arvokasta työtä opettajat ja päiväkotien väki tekevät. Moni huomaa, että ei se niin perinjuurin helppoa työtä aina olekaan.
Vahvana introverttina ymmärrän tarpeen saada omaa rauhaa, mutta en sitä, miten aika perheen kanssa voisi sitä rikkoa. Ainahan sitä paitsi voi tarvittaessa jokainen ottaa sitä yksityisyysannostaan, kun muu perhe touhuaa jotakin muuta.
Me Tähystäjäprinsessan kanssa nautimme jokaisesta uuden tilanteen tuomasta ylimääräisestä vapaapäivästä. |
Mutta millään en voi ymmärtää, miten yhdessäolo lasten ja perheen kanssa voi tuntua vankilalta, ylimääräinen vapaa-aika rangaistukselta.
Edellisessä tekstissäni jo pohdin, olenko jotenkin geneettisesti virheellinen. Oman ajan merkityksestä olen kirjoittanut aiemminkin. Kuten tuolloin sanoin, sanon nytkin, en ole tuomitsemassa ketään.
En myöskään yritä nostaa itseäni muiden yläpuolelle tai koe olevani parempi vanhempi. Toki herää kysymys: kannattaako tai pitääkö niitä lapsia hankkia, jos ei halua kuitenkaan aikaa heidän kanssaan viettää.
Mutta tämä asia on lopulta jokaisen omissa käsissä, jokainen tehköön omat päätöksensä. Minä en yritä opettaa ketään, kunhan vain ihmettelen.