Faijat ja neuvolantädit eivät puhu samaa kieltä

Tämä postaus on kertomus eräästä tammikuisesta neuvolakäynnistä. Seuraava käynti on edessä kesällä ja koti-isyyteni sujuminen nousee takuulla puheenaiheeksi. Välttääkseni lastensuojelun tai mielenterveyspalveluiden asiakkuuden, on minulla kaksi vaihtoehtoa. Joko pidän turpani kiinni meidän puuhista tai sitten opettelen puhumaan neuvolaa.

Huomatessani käynnin lähenevän loppuaan alan pukea tytölle ulkovaatteita. Tänään mennäänkin kävellen metsäreittiä, tuumaan tyttärelleni pukemisen lomassa. Olinhan saanut lähtiessä  ajatuksen palata kävellen kotiin.

Matka on meille koiralenkeiltä tuttu, metsässä kulkeva ulkoilutie. Ei tien ylityksiä tai liikennettä ja matka niin lyhyt, että tarvittaessa vien tytön sylissä.

Tuo lause törmää minun ja neuvolantädin väliseen kielimuuriin. Takaisin se kimpoaa huolestumisena sään kylmyydestä ja matkan pituudesta ja vaarallisuudesta. Hetkessä neuvolan kliiniseen ilmapiiriin on laskeutunut kylmän sodan jäätävä tunnelma.

Minun tapani toimia lapseni kanssa sotii selvästi neuvolan ja naistenlehtien ideaaleja vastaan. Olen vihollisen maaperällä.

Minun silmissäni edessä on huikea seikkailu ja mukava annos yhteistä tekemistä ja liikuntaa. Neuvolantädin näkemyksen mukaan olen vastuuttomana isänä altistamassa lapseni välittömälle hengenvaaralle.

Mutta tätä se on, faijana neuvolassa. Joku geenivirhe aiheuttaa sen, että olen totaalisen muukalaisen asemassa.

Minä en puhu näiden kieltä, eivätkä he minun. En tiedä miksi, mutta niin se vaan on. Kerronpa pari muutakin esimerkkiä.

“Vastapuoli tekee muistiinpanoja ja miettii hetken”

Kysymykseen kuulumisista vastaan totuudenmukaisesti, että yöt ovat olleet rikkonaisia. Näin lomalla päivärytmi rikkoutuu ja siitä seuraa helposti unettomia öitä.

Kerron myös, että kunhan taas arjen alkaessa rytmi palaa säännölliseksi, nukutaan yötkin hyvin.

Vastapuoli tekee muistiinpanoja ja miettii hetken. Sitten hän kertoo tietävänsä oikein hyvän perhetyöntekijän, joka voisi tulla käymään. Katsotaan, että mikä siinä päivärytmissä on vialla.

Kuunteliko tuo nainen ollenkaan? Vai onko artikulaationi nyrkkeilyuran jäljiltä todella näin pahassa jamassa?

Juurihan minä kerroin sinulle, mikä on vialla. En pyytänyt apua, vaan kerroin, mitä kuuluu. Sitähän sinä kysyit. Minä tiedän missä vika on ja miten se korjataan

Tämän jälkeen alkaakin sitten unettava jorina äidin kanssa. Aiheet ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeitä.

Tyttäreni vaatemieltymyksistä ja musiikkimausta jauhetaan helposti vartti. Pitkä ja monipolvinen keskustelu käydään pinneistä, pompuloista ja ties mistä tukkamuodin vivahteesta.

Kaksi kolmannesta käynnistä sujuu tässä muotisuuntausten analysoinnissa, tyttö leikkii omissa oloissaan. Lopulta siirryn tytön seuraksi lattialle, kun koen sen oleellisemmaksi, kuin ympäripyöreän small talkin.

Uni - ja päivärytmiasiaan palataan aina välillä ja tuolloin koitan osallistua keskusteluun. Sikäli turhaan, että minut on jo tuomittu osaamattomaksi vanhemmaksi ja tarvitaan perhetyötekijää.

“Voi jumalauta, eihän tuo ole mikään ohje”

Aivan käynnin loppumetreillä muistetaan se varsinainen asiakas, tyttäreni. Farssia muistuttava keskustelu puhkeaa, kun on aika antaa rokotus vesirokon varalta. Kysyn, mitä haittavaikutuksia sillä on, kun tiedän tytön olevan niille varsin herkkä.

Tässä vaiheessa odotan selkeää ohjetta oireista, joita on odotettavissa ja niihin selkeää hoito-ohjetta.Voi olla ärtynyt ja itkuinen ja pistoskohta voi kipuilla. Voi olla pientä lämpöä.

Voi jumalauta, eihän tuo ole mikään ohje! Mieleen tulee lukemattomia syitä, miksi lapsi voi olla ärtynyt ja itkuinen.

Lopulta täti kertoo, ettei tarkkaan tiedä, mitä oireita rokotus voi aiheuttaa. Eli aiot antaa rokotteen, jonka vaikutuksista sinulla ei ole tietoa. Jep jep.

Rokotuksen saatuaan tyttö on yllättävän rauhallinen ja siirrytään pituuden ja painon mittaamiseen.

Olemme jo ajat sitten neidin kanssa bonganneet digitaalisen lattiavaa’an ja ajankuluksi selvittäneet, miten se toimii.

“Saa nähdä, milloin NASA kiinnostuu suomalaisten neuvoloiden huipputarkoista laitteista”

Kun on punnituksen vuoro, otetaan vaatteet ja vaippa pois ja tyttö asettuu tomerasti vaakaan seisomaan. 10,6 kiloa, huikkaan tuloksen neuvolan tädille.

Täti kuitenkin seisoo pöydällä olevan kaukalomallisen vaa’an vieressä ja ilmoittaa, että siinä punnitaan, saa kuitenkin istua. Pakon edessä asettelen tytön vaakaan ja huutohan siitä alkaa.

Operaation valmistuttua nappaan itkevän tytön syliini ja puren kieltäni, ettei kukaan yliherkkä persoona vasikoi minua sosiaaliviranomaisille.

Sitten pituus. Seinällä on hieno mittanauha, jonka alle tyttäreni reippaasti asettuu seisomaan. Hyvä ryhti, kantapäät maassa ja pää hienosti suorassa. Reipas tyttö, mittaa 83 senttiä.

Arvaatte varmaan, missä eräs täti-ihminen seisoo. Aivan, sen keskiaikaista venytyspenkkiä muistuttavan pöytämitan äärellä.

Mittauksen jälkeen lohduttelen tyttöä ja saamme viralliset tulokset. 10,59 kiloa ja 83 senttiä. Ilman noita kirottuja pöydällä jököttäviä kapistuksia ei millään olisi saatu oikeita tuloksia.

Saa nähdä, milloin NASA kiinnostuu Suomalaisten neuvoloiden huipputarkoista laitteista.

“Paluumatka kotiin oli mahtava seikkailu”

Tämän jälkeen alan pukea tyttöä. Ulkovaatteet päälle ja määrätietoisin askelin kohti ulko-ovea. Selässäni tunnen polttavan katseen, joka kritisoi suuresti isää, joka vie tyttärensä ulos hengenvaarallisiin oloihin.

Paluumatka kotiin oli mahtava seikkailu. Neiti käveli reippaasti ja välillä pysähdyttiin ihmettelemään matkan varrelle osuneita, jännittäviä juttuja.

Matkan varrella oli vaikka mitä jännää ja neiti käveli reippaana koko 1,5 kilometrin matkan

Aikaa kului, mutta tytön spontaani ihmettely ja tutkiminen oli minulle tärkeämpää kuin aikuisen luoma aikataulu. Mitähän sillä perhetyöntekijällä olisi siihen sanottavana?

Kotiin tultiin hymyssä suin, käsi kädessä. Takana yksi hienoimmista yhteisistä kokemuksistamme.

Arvo Ylppö loi hienon järjestelmän. Neuvolat ovat edistyksellisiä ja mahtava palvelu lapsiperheille. Mutta yksi merkittävä kehitys pitää vielä tehdä, nimittäin isä - neuvola - isä sanakirja.


Facebook sivultamme löytyy myös video tuosta lähes hengenvaarallisesta kotimatkasta.

Lapsen silmin maailma on suuri ja jännittävä seikkailu

Joskus suunnitelmat muuttuvat. Joskus ne taas menevät ihan kokonaan uusiksi. Näin kävi meidän ulkoilulle sunnuntai-iltana. Taas kerran, lapsen riemulla maailmaa tutkiva tyttäreni johdatti meidät kunnon seikkailuun. Jäin myös pohtimaan, miten paljon antoisampaa elämä olisi, jos siihen osaisi suhtautua lapsen uteliaisuudella. Voinko vielä aikuisena, aikuisten maailman velvollisuuksien keskellä, löytää itsestäni edes ripauksen pienen lapsen tapaa syleillä koko maailmaa?

Aikuisen gameplan oli selvä; pihalle, liukumäkeen, keinuihin ja hiekkalaatikolle puuhailemaan. Mutta pieni neiti päätti opettaa meikäläiselle spontaanin seikkailun arvon.

Leikit eivät olleet ehtineet alkaakaan, kun tyttäreni bongasi pihatieltä aarteen. Naapurin auto! Siinä, keskellä pihatietä pysäköitynä, valmiina neidin tutkimuksia varten.

Kukaan auton ostaja ei takuulla tutki tulevaa kulkupeliä samalla tarkkuudella. Aikaa kului hyvä tovi ja isin tehtävänä oli nimetä auton osia tytön tomeran viittilöinnin mukaan.

Lopulta naapuri lähti autollaan tyttäreni tomeran vilkutuksen saattelemana. Aika suunnata kohti uusia seikkailuita.

“Luovuttaminen ei kuulu tyttäreni tapoihin”

Liukumäki on kiva kapistus. Sitä pitää kiivetä väärään suuntaan, luonnollisesti. Kun keli on kostea ja jalassa saappaat, on metallisen liukumäen kipuaminen haastavaa.

Luovuttaminen ei kuulu tyttäreni tapoihin. Kerta toisensa jälkeen neiti mätkähti liukkaaseen mäkeen pitkin pituuttaan. Joka kerta pieni tehopakkaus nousi ylös ja yritti uudestaan.

Jos meillä aikuisilla olisi tuo sama sinnikkyys, ei ihmiskunnan saavutuksilla olisi mitään rajoja. Taaperoihin verrattuna olemme nössöjä ja vellihousuja, luusereita pahimmasta päästä.

Lopulta hellyin tytön sinnikkäistä yrityksistä ja päätin nostaa taaperon ylös, jotta päästään laskemaan. Neidin reaktiona oli tulinen vasen koukku kohti auttajaa, kovaäänisen EI huudon saattelemana. Itse piti saada tehdä, kuulitko isi, itse!

Sinnikkään kiipeilyn keskeytti kauempaa kuuluva koiran haukku. Salamana koiria rakastava tyttäreni otti suunnan ääntä kohti. Hau hau hau huudot rytmittivät rivakoita juoksuaskelia, kun äänen alkuperää lähdettiin selvittämään. Ehdimme juuri parahiksi näkemään kulman taakse kääntyvän hännänpään.

Tomera tyttäreni jaksoi hyvän matkaa taivaltaa kaukana edellä menevän koiran perässä. Ihailtavaa sinnikkyyttä.

Tyttäreni on melko päättäväinen neiti. Niinpä ripeät askeleet lähtivät seuraamaan koiraa. Isin tehtävänä oli sydän syrjällään ohjailla kulku pysymään jalkakäytävällä. Kävelköön nyt, käännytään takaisin sitten kun väsähtää, ajattelin. Ei muuten väsähtänyt.

Pitkän matkaan tyttö seurasi edellä kulkevaa koiraa, vakaana aikomuksenaan kuroa välimatka kiinni ja päästä tekemään tuttavuutta koiruuden kanssa. Aikuisten maailma ja tyttärensä hyvinvoinnista huolehtiva isityyppi keskeyttivät matkan.

“Tyttö oli jo löytänyt uutta, jännittävää tekemistä”

Ison, vilkasliikenteisen tien ylitys oli rajani spontaanille tutkimiselle ja käänsin tyttäreni ympäri ennen jalkakäytävän päättymistä. Pettymys oli silminnähtävä, mutta onneksi tyttö oli jo löytänyt uutta, jännittävää tekemistä. Takaisin päin kävellessämme, ohitsemme meni monta autoa. Jokaiselle niistä piti vilkuttaa.

Joka kerran, kun autosta vilkutettiin takaisin, saivat tytön kädenliikkeet uutta pontta. Sellainen sivistynyt, pikkunätti vilkutus ei meille kelpaa, isot liikkeet ovat näyttäviä.

Myös pari vastaantulevaa jalankulkijaa saivat osansa huomiosta. Pysähdys, tomera osoitus kädellä ja hei - huudahdus varmistivat hyväntuulisuuden myös kanssakulkijoille. Kävelijöiden matkaa myös seurattiin kädellä tiukasti viittilöiden. Kato isi, tonne se meni.

Lopulta pääsimme takaisin kotipihaan, lähes ovelle saakka. Liukastuminen pysäytti matkanteon ja valmistauduin lohduttelemaan kaatunutta tyttöä. Mutta uusi seikkailu oli jo valmis alkamaan. Jää on liukasta. Näin aikuisen näkökulmasta, melko tavanomainen ilmiö.

“Taaperot ovat paljon meitä tylsiä aikuisia fiksumpia”

Kun kerran näin hieno luonnonilmiö osuu kohdalle, niin pitäähän sitä tutkia. Jalkojen liukumista kokeiltiin monta kertaa ja jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Sitten asiaa tutkittiin käsin. Olimme jo kotioven edessä, joten minä ajattelin seikkailun pikkuhiljaa päättyneen.

Noin! Tyttäreni huudahti iloisesti ja lähti välittömästi selvittämään, löytyykö jäätä jostakin lisää. Kun kävelee koko talon ympäri, löytyy tällä kelillä monen monta jäistä paikkaa. Ihan jokainen niistä tutkittiin samalla perusteellisuudella.

Lopulta seikkailumme tuli päätökseen ja siirryimme sisätiloihin. Suoraan yläkertaan ja pallopelien kimppuun. Minä mietin, mistä tuo pieni prinsessa ammentaa loputtoman energiansa.

Minä osaan, minä pystyn, minä teen itse!

Iltapuurolla istui lopulta iloinen ja unelias neiti. Uni tuli hyvissä ajoin ennen kuin ehdin saada iltasatua alkuun. Jäin hetkeksi katselemaan nukkuvaa tytärtäni ja miettimään tätä elämää.

Taas kerran minulle opetettiin, miten suuri ja ihmeellinen maailma on. Tylsyydestä ei ole taaperon elämässä tietoakaan, jokainen päivä on uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia.

Miten minä isänä saisin tuon elämänilon, itseluottamuksen, periksiantamattomuuden ja avoimuuden säilytettyä tyttäressäni aikuisuuteen asti?

Kevätauringosta nauttimassa peikkoseikkailun lumoissa.

Upea kevätaurinko ja mukavan raikas pikkupakkanen houkuttelivat taas ulos seikkailemaan. Seuraavan peikkoihin, berliininmunkkeihin ja tiedusteluhommiin liittyvän tarinan myötä esittelen teille merkittävimmät paikat meidän tuttujen lenkkireittien varrella. Tarina olkoon myös opetus siitä, miten lapselle tehdään suuri seikkailu tutusta ja arkipäiväisestä koiranulkoilutuksesta.

Kaikki peikkojen tapoja tuntevat tietävät, että peikot aktivoituvat talvella. Pakkanen ja auringonpaiste saavat muuten laiskat peikot kömpimään ulos koloistaan maailmaa tutkimaan. Harmi kyllä, peikot eivät oikein osaa toimia täällä ihmisten maailmassa. Eivät peikot suoranaisesti ilkeitä ole, vähän vaan kömpelöitä ja ajattelemattomia.

Peikoille ja ihmisille on parasta, että peikot saadaan pidettyä pois ihmisten ilmoilta. Monet ihmiset pelkäävät peikkoja, niinpä jo tuhansia vuosia sitten peikkojen karkoittaminen ihmisasutusten liepeiltä maanalaisiin valtakuntiinsa annettiin pienelle, mutta urhealle joukolle tiedustelijoita.

Aamun valjetessa hallaisena ja aurinkoisena, oli meidän tehtävämme selvä. Olemmehan me tyttäreni ja koiran kanssa osa suurta operaatiota, jonka tarkoituksena on Fazerin tehtaan karamellien ja muiden herkkujen suojaaminen makealle persoilta peikoilta.

Niinpä siis varustimme pienen tiedusteluosastomme ja lähdimme partiomatkalle varmistamaan, etteivät berliininmunkkien tuoksun houkuttelemat peikot olleet päässeet pahantekoon.

Ensimmäinen kohteemme oli pikkumetsän silta, tuo oman kotipihamme viimeinen lukko peikkojen varalta. Kaikki oli kunnossa, eikä jälki- ja hajuviestinnän expertti, Kersantti Karvatassu ilmoittanut hälyttävistä havainnoista.

Pikkumetsän sillalla kaikki hyvin, ei peikkohavaintoja.

Koirapuiston nurkilla ei juuri tarvitse peikkoja etsiskellä, nehän tunnetusti inhoavat noita tarkkavainuisia ja kovaäänisiä vartijoita. Suuren koirapuiston lähimaillekaan eivät peikot uskaltaudu.
Koirapuiston viereinen niitty pysyy myös turvassa peikoilta, kiitos koirapuistosta kantautuvan haukun.

Vaan koirapuistopa oli tyhjä. Nyt pikku partiomme pitikin olla tavanomaista tarkempana. Tähystäjäprinsessa rinkassa ryhtyi oitis haravoimaan haukansilmillään lähimaastoa, kaikki näytti olevan kunnossa. Korkea-arvoisen neidon vaatimuksesta lähdimme kuitenkin tarkastamaan niittyä reunustavan meluaidan.

Rauhalliselta näyttää, kaikki kunnossa.

Kersantti Karvatassu tarkkana.

Kaikki näytti olevan kunnossa ja kun kersantti Karvatassukaan ei löytänyt mitään merkkejä nälkäisistä peikoista, voitiin matkaa jatkaa hyvillä mielin kohti tähystyskalliota.

Polku tähystyskallion juurelle ei ole arkajaloille - tai tassuille - tarkoitettu. Kapea, liukas ja kivinen polku on kömpelöille  peikoille aivan liian vaikeakulkuista maastoa. Niinpä etenimme reipasta pikamarssia kohti tärkeämpiä kohteita, kuitenkin silmät, korvat ja nenät tarkkana. Ei niistä peikoista koskaan varmaksi tiedä, mitä tuhmuuksia keksivät pörröisissä päissään.

Tähystyskalliolta näkee kauas ja sieltä aukeaa erityisen hyvät näkymät Fazerin suuntaan. Tämä paikka onkin tiedusteluretkiemme avainpaikka, sinne kiivetään joka ainoalla reissulla.

Reitti tähystyskalliolle on raskas ja vaikeakulkuinen.

Tähystyskalliolta näkee kauas.

Nousu on haastava, mutta pikku partiomme selvisi siitä jo tottuneesti riemunkiljahdusten saattelemana, onhan kiipeily superhauskaa puuhaa. Huipulla kohotettiin kädet ilmaa ja huudettiin JEE. Näin peikoille ilmoitettiin, että vartijat ovat saapuneet, menkää matkoihinne. Varmuuden vuoksi Tähystäjäprinsessa kajautti vielä vakuuttavan hau hau huudon, samalla tervehtien iloisesti kauempana kulkevaa koirakaveria.

Tähystyskalliolla vietettiin hyvä tovi, silmä tarkkana tähystäen. Ei merkkiäkään peikoista, hyvä niin.

Alaspäin lähdettiin meille tuttua salareittiä, jonka olemassaolosta ovat perillä vain harvat ja valitut. Näin harhautettiin meidät mahdollisesti nähneitä peikkoja, luulevat hassut meidän vieläkin seistä tönöttävän siellä tiirailemassa. Ehei kaverit, me ollaan jo ihan muissa maisemissa.

Jokainen lapsi tarvitsee vähintään yhden salareitin

Viimeinen etappi reitillä kulkeekin autoteiden varsilla. Tärkeätä on käydä varmistamassa, ettei yksikään peikko ole eksynyt tänne liikenteen joukkoon. Peikkoparoilla kun ei ole aavistustakaan liikennesäännöistä, tuskin erottavat suojatietä lyhtypylväästä.

Kersantti Karvajalka ja Tähystäjäprinsessa tekivät tavoilleen uskollisina saumatonta yhteistyötä. Jokaisen kersantin haistelema kohdan prinsessa vielä tarkisti yläilmoista ja varmisti kaiken olevan kunnossa reippaalla huudahduksella; noin!

Kasvimaalla kaikki hyvin, partiomme voi suunnata kotiin

Matkan viimeisenä tarkistuskohteena oli tutusti aivan kotipihan vierellä olevat viljelyspalstat. Kaikki kunnossa täälläkin, jatkossakin ovat berliininmunkkimme siis turvatut. Hyvillä mielin saattelin pikku retkikuntamme kotiin ja nautimme ansaituksi palkinnoksi mukilliset kuumaa mehua samalla vielä retkeä läpikäyden.

Yhtään tämän vaikeampaa ei siis ole luoda lapselle huikeita elämyksiä. Tätäkin tarinaa voi kuljettaa mukana lähes loputtomiin pienillä varioinneilla. Aikuiselta ripaus mielikuvitusta ja reilu kourallinen heittäytymistä, niin seikkailun ainekset ovat kasassa.

Rehellisyyden nimissä, en tiedä kuinka paljon tyttäreni vielä näistä tarinoista ymmärtää, koira lähinnä ihmettelee jatkuvaa höpinääni matkan varrella. Jos ei muuta, niin tuo rupattelu matkan aikana on mukavaa vuorovaikutusta tyttären kanssa.

Ja paikkoja tyttö jo tunnistaa hienosti. Neiti muistaa täsmälleen, missä ovat tähystyskallio, koirapuisto ja pikkumetsä. Jotakin hyötyä tästä kävelyiden tarinallistamisesta siis on.

Tähystäjäprinsessa varustetarkistusta suorittamassa.

Leikki jatkui vielä hyvän tovin kotonakin, kun tyttö puuhasteli rinkan kimpussa. Suurella innolla neiti kiipesi rinkkaan ja sieltä pois lukemattomia kertoja. Ruoka maistui erinomaisesti ja päiväunille sain saatella erittäin hyväntuulisen taaperon.

Taaperon kanssa nyrkkeilysalilla

Me käydään tyttäreni kanssa säännöllisesti nyrkkeilysalilla. Se on hienompaa kuin yksikään hoplop, leikkiluola tai muu kaupallinen sisäleikkipuisto.

Nyrkkeily on ollut ja tulee aina olemaan osa elämääni. Toivon, että liikunta jossain muodossa on aina myös osa tyttäreni elämää.

Aluksi aloin kuljettaa neitiä mukana salilla puhtaasti arjen logistiikkaan liittyvistä syistä. Tyttö oli ensin mukana kun olin valmentamassa. Sitten aloimme silloin tällöin käydä salilla leikkimässä.

Aluksi siis vain leikittiin. Ympäristönä nyrkkeilysali, mutta leikit ihan tavanomaisia. Heitettiin palloa, otettiin toisiamme kiinni ja mentiin piiloon. Välillä halailtiin ja pussailtiin.

Lopulta rohkaistuin kokeilemaan treenaamista niin, että tyttäreni oli mukana. Ja kiitos tuon rohkaistumisen, meillä on nyt yhteiset treenit useamman kerran viikossa. Todellista isä-tytär laatuaikaa.

En saa treeniini läheskään vanhaa kilpanyrkkeilijän intensiteettiä. Aluksi se ärsytti ja koin, että aika on hukkaan heitettyä. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin salireissujen tuovan elämääni aivan uudenlaista lisäarvoa.

“Minä vietän elämäni suurimman aarteen kanssa yhteistä aikaa rakkaimman harrastukseni parissa”

Parasta tässä on se, että rakas tyttäreni pääsee osalliseksi minun elämäni tärkeään juttuun, saa olla osa sitä. Samalla tyttö oppii esimerkin kautta liikunnallista elämäntapaa. Parhaassa tapauksessa hänelle juurtuu liikunnan ilo, joka kantaa läpi elämän.

Minulle nyrkkeily on nykyään entistä rakkaampi. Suhtaudun lajiin edelleen intohimoisesti, mutta tavoiteellisen treenin sijasta tekemisessä on ihan uudenlainen sisältö.

Minä vietän elämäni suurimman aarteen kanssa yhteistä aikaa rakkaimman harrastukseni parissa.

Tiukkaa tekemisen meininkiä.

Mitä sitten pienen tytön kanssa tehdään nyrkkeilysalilla? No, tietenkin nyrkkeillään! Isi varjonyrkkeilee, lyö säkkiä ja päärynäpalloa ja hyppii narua.

Ja tyttö touhuaa mukana, välillä matkien minun tekemisiäni, välillä omia touhujaan.

Tekemisessä mennään vahvasti tytön ehdoilla. Leikitään välillä, ihmetellään salin monia, ihmeellisiä vimpaimia. Ja siinä lomassa treenaillaan.

Välillä treenataan kovempaa, välillä vain leikitään treeniä. Mutta kaikki tehdään yhdessä ja hymyssä suin. Ja se on tärkeintä.

Välillä pitää myös voimailla.

Ja ei, en ole kasvattamassa tyttärestäni väkivaltaista nyrkkisankaria. Rehellisesti sanottuna, minulle on aivan sama, valitseeko tyttö lajikseen nyrkkeilyn vai ei.

Ensisijaisesti haluan opettaa tytölleni miten hienoa liikunta on. Liikkuvan elämäntavan oppiminen tapahtuu esimerkin avulla. Enkä keksi siihen parempaa paikkaa, kuin minulle tutun ja rakkaan salin.

“En ole kasvattamassa tyttärestäni väkivaltaista nyrkkisankaria“

Haluan myös tyttäreni oppivan sen hienon arvomaailman joka salilla vallitsee. Ei ole rikkaita ja köyhiä tai muitakaan lokeroita On vain nyrkkeilijöitä, joista jokainen kunnioittaa ja arvostaa toistensa tekemää duunia.

Minulle kaikki parhaat ystävät ovat tulleet nyrkkeilyn kautta. Miksi en tarjoaisi tyttärelleni mahdollisuutta luoda samanlaisia, läpi elämän kantavia kaverisuhteita?

Sitä paitsi, missä kaltaiseni päiväkodinsetä voi ystävystyä sveitsiläisen pankkiirin kanssa? No hemmetti, salilla tietysti.

Arvostus on asia, joka huokuu kaikesta, mitä salilla tehdään. Paras esimerkki tästä nähdään, kun treenit päättyvät. Jokainen treenari käy kättelemässä kaikki harjoituskumppanit, kiittää tehdystä treenistä. Missä muualla voi nähdä ja oppia tällaista arvostusta?

Kilpatasolla nyrkkeily on äärimmäisen vaativa, jopa brutaali laji. Kenestä vaan ei ole nousemaan kehään. Niitä jotka nousevat arvostetaan, koska tiedetään mitä se vaatii.

Salilla, jokainen treenikaveri on arvokas. Juuri he auttavat sinua kehittymään paremmaksi. Ilman treenikavereitasi et kehity.

Kun treenikaveri kysyy, mitä kuuluu, ei kyseessä ole tavan vuoksi heitetty small talk. Se kaveri haluaa oikeasti tietää, mitä minulle kuuluu.

“ Pientä tyttöä kunnioitetaan ja arvostetaan aidosti, taapero on osa meidän porukkaa “

Vastaanotto, jonka pieni prinsessa saa salilla on ihan omaa luokkaansa. Jokainen treenari käy moikkaamassa. Jokaiselta löytyy pieni hetki tyttärelleni, kesken omien, maksullisten treenien.

Meillä on tässä naitä tyttöjen juttuja.

Onpa neidille löytynyt muutama leikittäjäkin. Joka maanantai isi saa valmentaa rauhassa, kun tytär kerää palveluskuntansa itseään viihdyttämään.

Nuo, minun arvioni mukaan parikymppiset neidit nauttivat yhteisistä hetkistä yhtä paljon kuin tyttäreni.

Noita tapaamisia myös odotetaan innolla. Molemminpuolinen ilo on silminnähtävä, kun viikon tauon jälkeen tavataan.

Pieni päävalmentaja tarkkana.

Harjoittelijat ovat leikillisesti nimenneet tytön meidän päävalmentajaksi. Pientä tyttöä kunnioitetaan ja arvostetaan aidosti, taapero on osa meidän porukkaa.

Minä uskon, että tyttärelleni on hyväksi olla salilla kanssani. Siellä opitaan asioita, joita ainakaan minä en olisi mistään muualta oppinut.

Ja ehdottomasti haluan tyttäreni oppivan samoja arvoja, mitä minä. Meille yhteinen aika salilla antaa jotain sellaista, mitä emme mistään muualta saa.

Jos ei muuta, niin oppiipa neiti ainakin hyppimään narua. Voi sitten koulun pihalla nokitella kavereita ja antaa vaikka pari vinkkiä. Mä kato treenaan näitä hommia isin kanssa salilla.

Kivaa meillä on salilla joka kerta, molemmilla. Minä saan ihan kohtuullisen treenin ja tyttö pääsee isin kanssa touhuamaan salille, josta on muodostunut kiva leikkipaikka.

Salireissut ovat meille viikon kohokohtia. Treeneihin lähdetään aina innolla, eikä sieltä koskaan palata huonolla tuulella. Toivon, että tulevinakin vuosina tyttäreni on paras treenikaverini.

Meillä oli huikea viikonloppu

Olipas taas vauhdikas viikonloppu. Paljon kaikenlaista ehdittiin tytön kanssa puuhailla. Koko viikonloppua leimasi hyväntuulisuus ja kevään merkkien hiipiminen hiljalleen esiin.

Heti alkuun on pakko tunnustaa, ettei meidän päiväohjelma viikonloppuisin kovin paljon poikkea arkipäivistä. Kun minä olen tällainen rutiniien orja, säilyvät päivät perusrungoltaan identtisinä.

Viikonlopun kohokohtiin kuuluivat käynnit nyrkkeilysalilla. Tuo jokaiseen lauantai - ja sunnuntaiaamuun kuuluva reissu on meille jo muodostunut tavaksi.

Riemu tulevasta salireissusta taisi myös vaikuttaa yöuniin. Kumpanakin aamuna neiti heräili jo puoli kuuden kieppeillä, täynnä virtaa ja valmiina touhuamaan.

Kivaa puuhaa ja hauskanpitoa riitti salilla, kuten aina ja itse sain tehtyä leikkien lomassa hyvät jumpat. Sunnuntaiaamuna oli vielä tuttavaperhe mukana, niin saatiin kaverit mukaan jumppaleikkeihin.

“Jokaiseen kunnon treeniin tietysti kuuluu erätauolla jaetut yläfemmat, halit ja pusut”

Nyrkkeilijälle tuttuja puuhia, naruhyppyä, varjonyrkkeilyä ja säkin iskemistä monipuolistivat hippaleikit ja pallopelit tytön kanssa.

Jokaiseen kunnon treeniin tietysti kuuluu erätauolla jaetut yläfemmat, halit ja pusut. Näitä tyttäreni jakaa isille suurella innolla.

Ensi viikolla tuleekin ihan oma postaus noista meidän nyrkkeilyhommista. Laji on ollut isossa roolissa minun elämässäni ja minulle on hienoa, että nyt noita puuhia tehdään yhdessä tytön kanssa.

Päiväunille nukahtaminen tapahtui salamana uutteran jumppaamisen uuvuttamana ja kumpanakin päivänä pientä neitiä piti käydä vähän herättelemässä välipalalle.

“Kevät on lapselle mahdollisuus tutkimiseen”

Lämpötilan nousu plussan puolelle mahdollisti aiempaa pidemmät ulkoilut. Rinkkaretket venyivät totuttua pidemmäksi ja toivat paljon uutta nähtävää.

Tytön innokkaat kiljahdukset ja tomera käsien osoittelu uusien maisemien suuntaan rytmittivät mukavasti askeleitani. Lähimetsät olivat taas uusi elämys, kun lumen sulaminen puiden oksilta muutti maisemaa.

Kevät onkin lapselle mahdollisuus tutkimiseen, kun keli lämpenee ja luonto alkaa herätä henkiin. Taaperolle riittää joka päivä uutta nähtävää ja koettavaa.

Siinä se nyt on, talven ensimmäinen lumiukko.

Retkien jälkeen jäimme hyväksi toviksi vielä takapihalle leikkimään. Lumipallojen heittely koiralle osoittautui uudeksi suosikkipuuhaksi. Vaikka tytön heitot eivät vielä pitkiä ole, riitti koiruudellakin riemua palloja jahdatessa.

Puuhailun lomassa tehtiin myös talven ensimmäinen lumiukko. Tyttö oli innolla touhuissa mukana ja koirakin auttoi parhaansa mukaan. Tuli hieno ukko.

Suurin riemun hetki koettiin, kun huoltoyhtiön traktori pörräsi pihatiellä, lähes kosketusetäisyydellä.

Samaan tilanteeseen saatiin myös viikonlopun suurin kiukku, kun traktori ei tullutkaan enää kulman takaa takaisin. Suurtaa draamaa täynnä taaperon elämä.

“Neidin piti taas ehdottomasti saada tehdä itse”

Tyttäreni harjoittelee tomerasti pukemista ja riisumista. Pukeutumiseen menikin hyvä tovi, mutta kiirettä ei ollut ja neiti sai harjoitella kaikessa rauhassa.

Minä puen itse, kuulitko isi, itse!

Paidat joiden hihoissa on reiät peukaloille ovat erittäin käteviä. Taaperolle ne ovat myös hurjan mielenkiintoisia.

Peukalon sujauttamista reikään ja siitä pois piti harjoitella monta kertaa. Tietysti vuorotellen molemmilla käsillä.

Myös riisumista ja märkien vaatteiden laittamista kuivumaan harjoiteltiin. Neidin piti taas ehdottomasti saada tehdä itse.

Eikö olekin hienosti laitettu? Itse tein.

Ei muuten hennonut tämä pehmoisi asetella patterille tyttären laittamia hattuja ja lapasia uudelleen. Olivat ne sen verran hellyttävä näky.

Roskien viemisestä on muodostunut mukava jokailtainen happihyppely. Paluumatkalle roskakatokselta mahtuikin pari muuttujaa ja lopulta käsillä oli suuri seikkailu.

“Tämä isityyppi aikoo nauttia ansaitun oluen ja fiilistellä vielä hetken huikeaa viikonloppua”

Aikuisen suunnitelma oli selkeä, paluu suorinta tietä kotiin ja ruokapöytään. Heti roskakatoksen ovelta pieni matkanjohtaja pisti juoksuksi pitkin pihatietä. Kotiovesta poispäin tietenkin.

Spurtin syykin selvisi nopeasti. Kevään sulattamalle pihatielle oli muodostunut lätäkkö. Siihen piti neidin päästä pomppimaan. Noista riemunhetkistä löytyy video facebook sivultamme.

Iltapuuron sijasta iltapalalla nautittiin isin tekemää pestopastaa, parmesaanin kera tietysti. Tyttö pisteli pastaa hyvällä halulla ja meikäläinen oli salaa aika ylpeä kokkaustaidoistaan.

Viikonloppu hiljenee sunnuntai-iltaan. Kun hyväntuulinen ja kaikesta remuamisesta väsynyt prinsessa oli saateltu unten maille, oli aika lähteä vielä iltalenkille koiran kanssa.

Nyt on hiljaisuus lakeutunut tähän tupaan. Tämä isityyppi aikoo nauttia ansaitun oluen ja fiilistellä vielä hetken huikeaa viikonloppua.

On tämä isyys vaan hienoa puuhaa.

Liikunnan iloa opettamassa

Minä en kasvata tyttärestäni sohvaperunaa. Pahin painajaiseni on nähdä tyttäreni kolmekymppisenä, ylipainoisena ja elämäänsä kyllästyneenä saippuasarjojen suurkuluttajana. Elämänilonsa hukanneena, liikuntaa kaikin keinoin välttelevänä ihmisrauniona.

Onneksi lapset ovat luonnostaan liikkuvaisia, niin myös tyttäreni. Minun tehtäväni on helppo, annan vain mahdollisuuden toteuttaa tuota luontaista liikkumisen tarvetta ja näytän esimerkkiä liikunnallisesta elämäntavasta.

Minulle tämä on sikäli helppoa, että olen itse liikkuvaa sorttia. Tykkään monenlaisesta urheilusta ja viihdyn ulkona luonnossa paremmin kuin hyvin.

Ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään muuta, kuin ottaa tytär mukaan. Kuntoilu ja ulkoilu on molemmille mukavaa puuhaa ja lisäksi saamme viettää aikaa yhdessä.

Kun pienestä pitäen tottuu liikkumaan, on liikunta tapa, joka todennäköisesti jatkuu läpi elämän. Tämä ei tarkoita, että olisin raahaamassa tytärtäni tanssitunnille ja telinevoimistelemaan.  

Ulkoilu on helppo tapa liikunnan opettamiseen. Kävely taaperoiässä tukee motorista kehitystä ja liikkuminen ei vaadi suuria järjestelyitä. Vaatteet päälle ja ulos ovesta.

“Mitä nuorempana motorisia taitoja harjoitellaan, sitä nopeampi oppimisprosessi on”

Helposti sortuu aikuisena ajatukseen siitä, että ehtiihän sitä myöhemminkin. Hankitaan sitten vähän vanhempana lapselle jokin kiva urheiluharrastus. Muuten hyvä, mutta juuri varhaislapsuus luo tärkeimmän pohjan.

Seitsemään ikävuoteen mennessä ihmisen hermosto on kehittynyt kokonaan valmiiksi. Tuon hetken jälkeen kaikki motorinen oppiminen vaatii toistomääriä, jotka ajavat uudet taidot hermostoon. Sinne kuuluisaan lihasmuistiin. Sen enempää teorioita kertomatta, se on pirun paljon toistoja. Ja ikävuosien karttuessa tuo tarvittavien toistojen määrä vain kasvaa.

Mitä nuorempana motorisia taitoja harjoitellaan, sitä nopeampi oppimisprosessi on. Vastaavasti, varhaislapsuudessa opitut taidot säilyvät hermostossa lähes ikuisesti.

Pallo on erinomainen väline taaperon silmä-käsi koordinaation kehittämiseen

Minä tiedän, että jossain vaiheessa tyttäreni protestoi isäänsä vastaan. Noissa,  luultavimmin teini-ikään ajoittuvissa tyrskyissä liikunta jäänee taka-alalle. Siinä vaiheessa onneksi takana on jo vuosien pohja. Pohja joka kantaa.

Kun tyttäreni sitten pääsee kapinavaiheestaan ylitse, on liikkeelle lähtö helppoa. Keho muistaa lapsuudessa opitut liikemallit ja homma lähtee käyntiin, kuntoilu on taas mukavaa.

“Kun liikunta tehdään yhdessä ovat hyödyt moninkertaiset”

Aikuisena on myös helppo sortua ajatukseen omasta ja lapsen liikunnasta erillisinä yksikköinä. Omat liikuntaharrastukset tuovat hekumoitua omaa aikaa. Lapsella on omat harrastuksensa. Sitten ihmetellään, mihin se yhteinen aika katosi.

Kun liikunta tehdään yhdessä ovat hyödyt moninkertaiset. Liikkumisesta ja ulkoilusta tulee yhteistä tekemistä, sitä kuuluisaa laatuaikaa. Lapsi näkee, että aikuinen liikkuu ja tekee perässä, mallioppija kun on.

Kun liikkumisesta tehdään molemmille hauskaa, yhteistä puuhaa, on kokonaisuus kaikin tavoin positiivinen kierre. Kunto ja terveys kohenevat, lapsen ja aikuisen välinen side vahvistuu, hankitaan yhteisiä muistoja ja kaikki vielä tehdään hymyssä suin.

Pelkkä ulkoilu ja lenkkeily on pitkän päälle tylsää, ainakin näin aikuisen näkökulmasta. Onneksi kotonakin voi jumpata ja ottaa taaperon mukaan.

Jo nuorena nyrkkeilijän alkuna minulla oli tapana kerätä toistoja myös kotona. Tapanani on ollut kerätä kotiin pieni määrä käsipainoja, jumppakuminauhoja, tennispalloja ja muuta kotitreenissä tarpeellista tavaraa.

Tuo tapa on jatkunut tähän päivään asti. Laatikosta, jossa jumppakamojani säilytän, on tullut tyttärelle aarreaitta. Isin kotitreeneissä mukana olo on silminnähden mukavaa puuhaa pienelle neidille.

“Se, että saa touhuta yhdessä aikuisen kanssa merkitsee paljon”

Lapselle ominaisella innolla tyttö jäljittelee minun varjonyrkkeilyäni, punnerruksia ja muita puuhia. Kahvakuula on yhteinen suosikkimme. Tyttö osaa hienosti antaa tilaa minun heiluessa ja siirtää innolla kuulaa paikasta toiseen minun kanssani.

Minä teen kotona täsmälleen samoja treenejä, joita tein ennen isäksi tuloa. Ja tytär touhuaa innokkaasti mukana. Meillä isi ei jumppaa vaan me jumpataan yhdessä.

Isin jumppavehkeet saavat kyytiä.

Tottakai aluksi homma oli melko takkuamista ja isillä hermot pinnassa monta kertaa. Mutta kerta kerralta treenit sujuivat paremmin ja vaikka tyttö edelleenkin vie paljon huomiota, voidaan puhua jo ihan laadukkaasta harjoittelusta.

Toki tytön mukana olo vaatii osansa keskittymisestä, mikä on pois treenistä. Mutta kuinka moni voi hyvällä omallatunnolla sanoa keskittyvänsä aina sataprosenttisesti vain treeniin?

Tytölle tämä kaikki on vielä leikkiä. Neiti katsoo mitä teen ja tekee perässä. Taaperolle sanat treenaaminen, urheilu ja kuntoilu eivät merkitse vielä mitään. Mutta se, että saa touhuta yhdessä aikuisen kanssa merkitsee paljon.

Missään vaiheessa en ole pakottanut tytärtäni näihin liikuntapuuhiin, enkä tule pakottamaankaan. Kun liikkuminen on oikeasti vain kiva leikki yhdessä isin kanssa, oppii tyttö liikunnallisuuden kuin itsestään. Vielä kun saan tuon leikinomaisuuden ja ilon säilytettyä tulevinakin vuosina ollaan vahvoilla.

Ja sitten hommiin, unohda hetkeksi tämä blogi. Kokeile mitä tapahtuu, jos alat spontaanisti punnertaa tai tanssia olohuoneen lattialla.

Huomenna sitten lapsen kanssa vaatteet päälle ja ulos peuhaamaan. Ja kun olette riekkuneet tarpeeksi, käy kommentoimassa, mitä juuri te keksitte.

Isyyden ytimessä

Pieni prinsessa odottamassa omaa supersankariaan

Taaperoille tyypilliset, öiset kauhukohtaukset rantautuivat meidän talouteen. Tällaiselle pehmoisille ne ovat yhtä ahdistavia ja pelottavia hetkiä kuin lapsellekin. Noissa yöllisissä hetkissä tunnen itseni vain voimattomaksi. Mutta niiden ansiosta löysin isyyden ytimen.

Taas niitä öitä. Ei tarvitse nukkua, vaikka unta juuri nyt kaipaisi eniten. Univelkaa on jo liikaa, uutta ei enää kestä. Alla on jo liian monta huonosti nukuttua yötä, liian monta kofeiinilla selviydyttyä päivää. Seuraava voi katkaista selkärangan, yhtään lisähaastetta en arkeen kaipaa, en pienintäkään

Kauhunsekainen ahdistus valtaa mielen, kun jostakin unen ja valveen rajamailta havahdun tuttuun ääneen. Tyttö on hereillä ja itkee, jälleen kerran.

Ei vittu taas, on päällimmäisenä ajatuksena, kun kampean ylös sängystä ja suuntaan kohti tytön huonetta. Sisäinen laskuri pohtii tunteja, jotka vielä ehdin nukkua ennen aamuherätystä, koiran ulkoilutusta ja päivää väsyneen ja kiukkuisen taaperon kanssa. Miten helvetissä mä jaksan huomisen, mietin kun astun tytön sängyn viereen.

Nostan lohduttomasti itkevän tytön sängystään syliini, hyssyttelen ja rauhoittelen parhaani mukaan. Epätoivo alkaa iskeä, kun tyttö vaan jatkaa huutamistaan. Hetken jo mietin neidin kärräämistä äidin viereen, tissille. Saisinpa itse nukkua.

Hammasta purren kuitenkin jatkan tyynnyttelyä. Alan hyräillä tuu tuu tupakkarullaa ties monettako kertaa ajatellen, rauhoitu nyt, nuku. Ajatukset juoksevat huomiseen. Tiedän, että fyysisesti selviän. Mutta univelkaisena olo on kuin pahassa krapulassa. Pää ei toimi ja kaikki tekeminen on zombina haahuilua.

“ Ehdin jo kirota koko vanhemmuuden alimpaan helvettiin“

Nyt nukutaan kulta, hoen tytölle uudelleen ja uudelleen. En edes tiedä kumpaa nukutan ja rauhoitan, paniikki alkaa lähestyä. Syvä huokaus ja hyssytys jatkuu.

Yhtäkkiä pienet, hennot kädet kietoutuvat kaulaani, itkuiset kasvot painuvat olkapäähäni ja nyyhkytys vaimenee.

No niin, nyt se nukahtaa, ehdin nukkua vielä melkein neljä tuntia mietin, kun tyttö köllähtää syliini ja sulkee silmänsä.

Lähes hengittämättä hiippailen tyttö sylissä kohti nojatuolia ja istun alas varoen turhia liikkeitä. Odotan unen syvenemistä, jotta saan tytön sänkyynsä ja pääsen itsekin unille.

Tyttö räväyttää silmänsä auki ja pälyilee hätääntyneenä ympärilleen. Pienet kasvot vääntyvät itkuun. Ehdin luetella kaikki tuntemani kirosanat ja kirota koko vanhemmuuden alimpaan helvettiin.

Fyysiseksi ulosanniksi jää pari epätoivoista shh äännähdystä ja nuku vaan isi on tässä soperrus, enemmän anelevalla kuin rauhoittavalla äänensävyllä.

“ Minun pitää joka ainoa päivä olla tuon luottamuksen arvoinen“

Pienet, kyynelistä täyttyvät silmät kohtaavat lopulta omani ja tytön kasvoille nousee pienen pieni hymy. Pieni keho sylissäni rentoutuu ja tyttö sulkee silmänsä vaipuen rauhalliseen uneen.

Mitä helvettiä juuri tapahtui mietin, kun tyttö nukkuu levollista, sikeää unta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saan tytön sänkyynsä, hiivin omaani ja kaikkia turhia kahinoita vältellen asetun peiton alle nukkumaan.

PAM! Metaforinen koivuhalko jytisee otsaani, kun ymmärrys äskeisen tapahtuman merkityksestä iskeytyy tajuntaani.

Jos tyttärelläni on noin aukoton ja järkähtämätön luottamus minuun, on tehtäväni faijana yksinkertainen. Ei helppo, mutta sisällöltään simppeli. Minun pitää joka ainoa päivä olla tuon tyttäreni jättimäisen luottamuksen arvoinen.

Jumalauta, mä olen tytön silmissä supersankari hoen itselleni. Mä olen sen pienen nyytin tuki ja turva. Okei, tiedän kyllä, ettei supersankarin elämä ole helppoa. Turpaan tulee useimmiten ja salattujen supervoimien kanssa elämä enimmäkseen ahdistaa.

“ Tulee hetkiä, jolloin se pieni nostaa sinut niin korkealle jalustalle, että melkein huimaa ”

Mutta onhan se hienoa viitta hulmuten liitää kattojen yllä. Pelastaa oma pieni prinsessani ja ratsastaa auringonlaskuun.

Ainakin voin hetken kuvitella olevani vähintään zorron veroinen uljas miekkamies. Kyllä arki taas näyttää kuinka kädetön ja riittämätön minä useissa tilanteissa olen. Ja tiedän itsekin, että tällä univelan ja väsymyksen määrällä tyydytään vaan selviämään arjesta. Siitä huolimatta minä tämän pienen hetken nautin.

Nyt heitän haasteen kaikille teille faijoille. Teidän lapsillanne on tuo sama aukoton luottamus teihin, te olette lastenne supersankareita. Teidän tekemisestänne riippuu, kuinka kauan tuo luottamus säilyy noin järkkymättömänä.

Menkää siis ja tehkää, mitä supersankarin kuuluu. Pelastakaa maailma ja antakaa pahiksille turpaan.

Sanoin, ettei se ole helppoa. Jokaisella teräsmiehellä on kryptoniittinsa. Minulle se on univelka ja turhat riidat aikuisten kesken. On hetkiä, jolloin joudun toteamaan, vittu ei pysty.

Mutta sitten tulee näitä hetkiä, josta kerroin. Hetkiä, jolloin se pieni nostaa sinut niin korkealle jalustalle, että melkein huimaa.

Eli, olkaa aidosti läsnä lapselle. Tehkää ja touhutkaa sen palleron kanssa. Ei riitä, että on fyysisesti läsnä, olkaa enemmän. Olkaa niitä supersankareita, vaikka välillä tuleekin kryptoniittia silmille.

Ja nauttikaa joka sekunnista. Nauttikaa siitä luottamuksesta ja näyttäkää, ettei se ole turhaa. Ja kun tuntuu, että on teräsmies, niin lentäkää. Ottakaa silloin kaikki irti siitä hetkestä.