Miksi Isityyppi ei haikaile oman ajan perään?

Oma aika on vanhemmuuden suuri kiistakapula, lähes pyhä lehmä. Näkemyksiä aiheesta on varmasti yhtä paljon kuin on vanhempia. Minun näkemykseni on varsin suoraviivainen; en koe tarvitsevani omaa aikaa, enkä peräänkuuluta oikeuttani siihen.

Vanhemmuudessa tarvitaan ryhtiä ja asennetta - tekstissä kerroin omasta arvomaailmastani ja tavoitteistani isänä. Kommentteja tuli paljon, samoin ajattelevista vanhemmista niihin, jotka tuomitsivat minut muita arvostelevaksi moukaksi.

Päätin siis kirjoittaa uuden tekstin, jossa avaan  näkemyksiäni lisää.

Suurin syy siihen, etten kaipaa omaa aikaa on se, etten koe sen kadonneen. Oman ajan tilalle olen saanut jotain paljon parempaa; yhteistä aikaa tyttäreni kanssa. Yhteistä aikaa pidän arvokkaana tässä vaiheessa, kun tyttäreni on vielä pieni ja kaipaa isiä seuraksi.

Ei mene montakaan vuotta, kun tytöllä on jo omat touhut ja kaverit. Tuossa vaiheessa meikäläisellä on omaa aikaa varmasti riittämiin. Nyt pieni neiti vielä kaipaa ja tarvitsee yhteistä aikaa, velvollisuuteni ja etuoikeuteni on sitä hänelle tarjota.

“Sinullahan on omaa aikaa kahmalokaupalla, kun kerran pääset harrastamaankin”

Harrastukseni eivät ole vähentyneet lapsen tulon myötä. Sen sijaan kaikki harrastukseni ovat saaneet mukavaa lisäväriä ja uutta sisältöä. Minun harrastuksistani on tullut meidän harrastuksia.

Käyn hyvin säännöllisesti nyrkkeilysalilla, ulkoilen ja liikun metsissä paljon, käyn juoksemassa ja pyöräilen sekä touhuan vetokoirahommia. Aivan kuten ennen tytön syntymääkin.

Salaisuus ei piile runsaassa omassa ajassa vaan siinä, että tyttö kulkee touhuissa mukana. Aivan kohta pääsemme ensimmäisille yhteisille kalareissuille vantaanjoen maisemiin tutustuen.

Harrastuksistani on tullut mukavaa yhteistä puuhastelua tyttäreni kanssa. Alusta asti minulle oli selvää, että tyttö kulkee mukana harrastuksissa. Tässäkin varmasti koittaa aika, kun isin harrastukset eivät enää kiinnosta ja tilalle tulevat omat, itselle tärkeät harrastukset.

Tuossa vaiheessa takana on kuitenkin lukemattomia yhteisiä hetkiä ja upeita yhteisiä muistoja. Niitä ei mikään vie meiltä pois. Vastaavasti, varhaislapsuudessa hukattuja hetkiä ei koskaan saa takaisin.

Harrastukseni antavat myös mahdollisuuden opettaa tytölle tärkeinä pitämiäni asioita. Vahvan luontosuhteen ja liikunnallisten elämäntapojen ensimmäiset siemenet on jo kylvetty. Nyrkkeilysalin upeasta arvomaailmasta on varmasti jäänyt muistijälki, joka säilyy loppuelämän.

Lapsen tulo ei lopeta harrastuksia. Harrastusten jatkaminen ei myöskään vaadi laajoja logistisia järjestelyitä sen oman ajan turvaamiseksi. Tenava mukaan ja kaikki hyötyvät.

“Äly hoi, ei kai noin kevyestä arjesta kaipaakaan lepoa”

Minä uskon siihen, että arjen keveys ja raskaus on täysin jokaisen omissa käsissä. Säännöllinen päivärytmi ja vahvat rutiinit auttavat pitkälle kohti sujuvaa, vaivatonta arkea.

Huonot, rikkonaiset yöt, olemattomat päiväunet ja liikaa energiaa pursuava lapsi ovat kaikki tuttuja ilmiöitä. Nuo kaikki ovat ratkenneet samoilla lääkkeillä.

Samanlaisena toistuva päivärytmi tarkkoine rutiineineen ja riittävästi ulkoilua ja mahdollisuuksia purkaa energiaa.

Puolitoista vuotta ehdin elää työssäkäyvän vanhemman arkea ennen koti-isäksi jäämistä. Tuota arkea ei ole ikävä, mutta en minä sitä mitenkään ylipääsemättömän raskaana pitänyt.

Kukonlaulun aikaan koiran kanssa tehty aamulenkki ja siihen päälle työpäivä parin tunnin unilla ei toki ollut aina herkkua. Mutta sellaista elämä on, joskus vähän rankempaa.

Arjen raskaus on silmissäni lopulta puhtaasti asennekysymys. Aina voisi päästä helpommalla, aina voisi olla joku asia paremmin.

Suuntaako energian noihin epäkohtiin vai keskittyykö nauttimaan siitä mitä on, on jokaisen oma valinta.

Elämä kokonaisuudessaan on asennekysymys. Aina voi valita, keskittyykö valittamiseen vai pyrkiikö muuttamaan asioita.

Olen onnekas siinä suhteessa, että tyttäreni on perusterve. Ei allergioita, koliikkia tai muitakaan vastaavia ongelmia.

Onko arkeni sitten kevyempää tai raskaampaa kuin jonkun muun, on joutavaa vertailua.

Erilaista se varmasti on. Onko se, että nautin arjestani joltakulta jotain pois? Eipä taida olla.

Minä olen luonut meidän arjen omalla tavallani minun ja tyttäreni näköiseksi niin, että me molemmat siitä nautimme. Jokaisella on oikeus toimia samoin.

Ajan viettäminen tyttäreni kanssa ei ole velvollisuus, se on suuri etuoikeus.

Minulle isyys on suuri kunniatehtävä, ajan viettäminen ja yhteinen puuhastelu tytön kanssa on mieluista puuhaa. Mikä parasta, tyttökin tuntuu arvostavan yhteisiä puuhiamme.

En kaipaa aikaa ennen lasta, elämässäni on juuri näin kaikki mitä tarvitsen. Saatan olla hivenen outolintu, mutta en kaipaa omaa aikaa, nautin isyydestäni. Toki, olen myös ylpeä pienestä prinsessastani.

Sitä paitsi, mitä minä sillä omalla ajallani tekisin? Todennäköisesti suuntaisin askeleeni nyrkkeilysalille, lenkille tai metsään. Kuten jo olen sanonut, oma aikani ei ole kadonnut, se on muuttanut muotoaan.

Koenko nyt olevani muita parempi vanhempi?

En todellakaan, epäonnistun ja teen virheitä jatkuvasti. Se on elämää. Oleellista on epäonnistumisten jälkeen yrittää uudelleen.

Näinhän nuo taaperotkin tekevät uusia taitoja opetellessaan. Epäonnistuvat ja kaatuvat. Nousevat ylös ja yrittävät uudelleen. Taas kerran, lapsista on hyvä ottaa oppia.

Lapsi ei tee mitään puolivaloilla. Kaikkeen tekemiseen heittäydytään täysillä. Varsin mainio toimintamalli tähän vanhemmuuteenkin.

Itselleni merkityksellisin vaikuttaja isyyteeni koettiin Kätilöopiston käytävällä. Kävelin uninen, kapaloitu, reilun vuorokauden ikäinen tyttö sylissäni tuota käytävää, rauhoitellen tyttöä uneen.

Muistan ikuisesti, miltä tuntui, kun ymmärsin tuon vasta maailmaan tulleen pienen ihmisen luottavan minuun. Luottavan niin paljon, että oudossa maailmassa minun syliini oli turvallista nukahtaa.

Tytön vaipuessa uneen, kuiskasin pieneen korvaan: ” isi on tässä sinua varten, aina kun tarvitset”

Tuon lupaukseni minä aion pitää.


Meidän arkisia touhuja ja temmellyksiä voit seurata myös facebookissa ja instagramissa.