Elämänhallintaa esimerkin voimalla.

Entisillä huippu-urheilijoilla on tapana uransa jälkeen hukata otteensa elämästä. Nyrkkeilijät ovat tässäkin hommassa aivan oma lukunsa. Lasittunut katse, katkokävely ja tyhjät taskut ovat näille hepuille arkipäivää.

Salilla opitaan paljon hienoja arvoja. Toisten kunnioitusta ja arvostusta, säännöllisiä elämäntapoja ja kovan työn merkitystä. Miten helvetissä kaikki sitten kääntyy päälaelleen uran päättyessä?

Entisten urheilijoiden elämänhallinnan suurin ongelma on se, että se puuttuu kokonaan. Urheilijan elämä on pohjimmiltaan äärettömän helppoa. Lähes kaikki asiat hoitaa joku valmiiksi. Itse pitää vaan treenata ja kilpailla.

Sitten uran loputtua, kaikki arkiasiat pitää hoitaa itse. Se on helvetin vaikeaa, kun on koko elämän tottunut siihen, että joku kertoo mitä teet.

Tota vastaan otat seuraavaksi ja siihen matsiin treenaat näin ja noita ruokia syöt.Lähde siitä sitten itse ottamaan asiat haltuun.

Ja tämä koskee kaikkea urheilua. Mitä ammattimaisemmin on homma hoidettu, sitä kovempi pudotus on.

Elämää on vaikea ottaa haltuun, kun on tottunut siihen, että kaikki on valmiiksi hoidettu.

Nyrkkeilijöillä hommaa vaikeuttavat vielä lajiin liittyvät ennakkoluulot, joista helposti tulee vahvasti itseään toteuttava profetia.

Tässä lajissa perinteisesti pärjäävät vähän huonommista oloista tulevat kaverit, joilla ei edes ennen uraa ole opittu normaalin elämisen taitoja.

Kun tuosta maailmasta ystäväpiirikin koostuu ei niin lainkuuliaisesta ja säntillisestä porukasta, on uran jälkeiseen alamäkeen helppo luisua.

Huippu-urheilijan elämä on piinaavan kurinalaista. Kun kaverit lähtevät juhliin, lähtee urheilija treeneihin. Syömisissä pitää olla tarkkana ja sosiaalinen elämä kuihtuu.

Kun ura päättyy, koittaa vapaus. Siitä vapaudesta on pelottavan helppo nauttia kaksin käsin.

Uran päättyessä, elämään jää oikeastaan sen elämän kokoinen tyhjä aukko. Päivissä ei olekaan treenien ja kilpailuiden tuomaa ohjelmaa.

Tavoitteet puuttuvat ja silloin suuntakin puuttuu. Tuo tyhjiö on varsin kätevää täyttää päihteillä ja juhlimisella. Uralla noudatettu kurinalaisuus ei kanna ilman uran tavoitteita.

Kun urheilu-ura päättyy jää jäljelle kysymys; kuka minä olen?

Eräs lapsuuskaverini, josta tuli  varsin menestynyt kiekkoilija, pitkitti uraansa monta vuotta, kun pelkäsi elämää lopettamisen jälkeen. Juttelimme tuohon aikaan paljon aiheesta.

Ystäväni muotoili asian hyvin; “ miten ikinä mä tavallista elämää osaan elää, kun ei olekaan valmista ohjelmaa aina vuodeksi eteenpäin

Sä et tiedäkään miten onnellinen oot kun et tienannut urheilulla. Sun oli pakko tehä duunia ja opiskella, mä osaan vaan pelata lätkää “

Tuolla ystävälläni koko identiteetti oli rakentunut kiekkoilun ympärille. Samoin käy monelle urheilijalle. Kun ura päättyy, kaiken muun vaikeuden lisäksi takaraivossa jyskyttää kysymys: kuka minä olen?

Mitä tekemistä tällä on vanhemmuuden kanssa?

Tähän vastaan yksinkertaisella kysymyksellä: kuka opettaa lapsellesi elämänhallintaa, rahankäyttöä ja muuta hyvinkin tarpeellista.

Kuka opettaa lapsesi elämään vastuullisena kansalaisena?

Sinä olet se, joka antaa ne eväät elämään, sitä varten me vanhemmat olemme.

Rahankäytöstä sain itse kotoa parhaat opit. Mitään ei tässä maailmassa saa ilmaiseksi, vaan töitä on tehtävä.

Tuon haluan ehdotttomasti opettaa tyttärelleni, samoin kuin sen periaatteen, että omillaan pitää tulla toimeen.

Jos haluan opettaa tyttärelleni elämänhallintaa, on minun oltava esimerkkinä.

Arki alkaa aina maanantaina ja se arki pitää hoitaa. Töihin on mentävä ja tehtävä työt hyvin. Laskut on maksettava, kämppä siivottava ja ruuat ostettava ja laitettava.

Kurinalaisuus luo vapautta. Kun hoidat työsi, raha-asiat ja muut arkiaskareet säntillisesti, on elämä melko helppoa.

Siinäpä ne, suuret opetukset tyttärelleni. Toivon osaavani opettaa hänet vastuulliseksi aikuiseksi, joka sitten aikanaan kantaa itse vastuun omasta elämästään.

Kotitöiden hoitaminen on yksi osa elämänhallintaa ja vastuullista aikuisuutta.

Uskon, että kilpaurheilijan elämää leimaava kurinalaisuus on hyväksi kenelle vaan. Haluaapa saada aikaiseksi mitä tahansa, niin tuosta ominaisuudesta on hyötyä.

Miten sitten opettaa tytölle kurinalaisuutta? Minä luotan esimerkin voimaan. Jos tyttäreni näkee isin tekevän säntillisesti duunia, niin eiköhän se oppi tartu.

Sama pätee tietysti kaikkiin muihinkin edellä mainittuihin oppeihin. Lapselta on paha vaatia vastuullista rahankäyttöä, jos itse hölvään rahani taivaan tuuliin.

Turha luulla lapsen heräävän aikaisin, valmiina aloittamaan uusi päivä seikkailuineen, jos itse en tee samoin.

Vanhemmuus vaatii sitä elämänhallintaa. Vanhempi luo päivän rytmin ja rutiinit ja siitä lapsi ne hiljalleen sisäistää.

Sama pätee kaikkiin elämisen perustaitoihin. Kun tyttäreni näkee minun hoitavan asiani hyvin esimerkki tarttuu. Tähänkin asiaan pätee mallioppimisen perussäännöt.

Vanhempana elämän ja arjen pitää olla hallussa. Eikä vaan oman elämän vaan  taaperon myös.