Isyyden ytimessä

Pieni prinsessa odottamassa omaa supersankariaan

Taaperoille tyypilliset, öiset kauhukohtaukset rantautuivat meidän talouteen. Tällaiselle pehmoisille ne ovat yhtä ahdistavia ja pelottavia hetkiä kuin lapsellekin. Noissa yöllisissä hetkissä tunnen itseni vain voimattomaksi. Mutta niiden ansiosta löysin isyyden ytimen.

Taas niitä öitä. Ei tarvitse nukkua, vaikka unta juuri nyt kaipaisi eniten. Univelkaa on jo liikaa, uutta ei enää kestä. Alla on jo liian monta huonosti nukuttua yötä, liian monta kofeiinilla selviydyttyä päivää. Seuraava voi katkaista selkärangan, yhtään lisähaastetta en arkeen kaipaa, en pienintäkään

Kauhunsekainen ahdistus valtaa mielen, kun jostakin unen ja valveen rajamailta havahdun tuttuun ääneen. Tyttö on hereillä ja itkee, jälleen kerran.

Ei vittu taas, on päällimmäisenä ajatuksena, kun kampean ylös sängystä ja suuntaan kohti tytön huonetta. Sisäinen laskuri pohtii tunteja, jotka vielä ehdin nukkua ennen aamuherätystä, koiran ulkoilutusta ja päivää väsyneen ja kiukkuisen taaperon kanssa. Miten helvetissä mä jaksan huomisen, mietin kun astun tytön sängyn viereen.

Nostan lohduttomasti itkevän tytön sängystään syliini, hyssyttelen ja rauhoittelen parhaani mukaan. Epätoivo alkaa iskeä, kun tyttö vaan jatkaa huutamistaan. Hetken jo mietin neidin kärräämistä äidin viereen, tissille. Saisinpa itse nukkua.

Hammasta purren kuitenkin jatkan tyynnyttelyä. Alan hyräillä tuu tuu tupakkarullaa ties monettako kertaa ajatellen, rauhoitu nyt, nuku. Ajatukset juoksevat huomiseen. Tiedän, että fyysisesti selviän. Mutta univelkaisena olo on kuin pahassa krapulassa. Pää ei toimi ja kaikki tekeminen on zombina haahuilua.

“ Ehdin jo kirota koko vanhemmuuden alimpaan helvettiin“

Nyt nukutaan kulta, hoen tytölle uudelleen ja uudelleen. En edes tiedä kumpaa nukutan ja rauhoitan, paniikki alkaa lähestyä. Syvä huokaus ja hyssytys jatkuu.

Yhtäkkiä pienet, hennot kädet kietoutuvat kaulaani, itkuiset kasvot painuvat olkapäähäni ja nyyhkytys vaimenee.

No niin, nyt se nukahtaa, ehdin nukkua vielä melkein neljä tuntia mietin, kun tyttö köllähtää syliini ja sulkee silmänsä.

Lähes hengittämättä hiippailen tyttö sylissä kohti nojatuolia ja istun alas varoen turhia liikkeitä. Odotan unen syvenemistä, jotta saan tytön sänkyynsä ja pääsen itsekin unille.

Tyttö räväyttää silmänsä auki ja pälyilee hätääntyneenä ympärilleen. Pienet kasvot vääntyvät itkuun. Ehdin luetella kaikki tuntemani kirosanat ja kirota koko vanhemmuuden alimpaan helvettiin.

Fyysiseksi ulosanniksi jää pari epätoivoista shh äännähdystä ja nuku vaan isi on tässä soperrus, enemmän anelevalla kuin rauhoittavalla äänensävyllä.

“ Minun pitää joka ainoa päivä olla tuon luottamuksen arvoinen“

Pienet, kyynelistä täyttyvät silmät kohtaavat lopulta omani ja tytön kasvoille nousee pienen pieni hymy. Pieni keho sylissäni rentoutuu ja tyttö sulkee silmänsä vaipuen rauhalliseen uneen.

Mitä helvettiä juuri tapahtui mietin, kun tyttö nukkuu levollista, sikeää unta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saan tytön sänkyynsä, hiivin omaani ja kaikkia turhia kahinoita vältellen asetun peiton alle nukkumaan.

PAM! Metaforinen koivuhalko jytisee otsaani, kun ymmärrys äskeisen tapahtuman merkityksestä iskeytyy tajuntaani.

Jos tyttärelläni on noin aukoton ja järkähtämätön luottamus minuun, on tehtäväni faijana yksinkertainen. Ei helppo, mutta sisällöltään simppeli. Minun pitää joka ainoa päivä olla tuon tyttäreni jättimäisen luottamuksen arvoinen.

Jumalauta, mä olen tytön silmissä supersankari hoen itselleni. Mä olen sen pienen nyytin tuki ja turva. Okei, tiedän kyllä, ettei supersankarin elämä ole helppoa. Turpaan tulee useimmiten ja salattujen supervoimien kanssa elämä enimmäkseen ahdistaa.

“ Tulee hetkiä, jolloin se pieni nostaa sinut niin korkealle jalustalle, että melkein huimaa ”

Mutta onhan se hienoa viitta hulmuten liitää kattojen yllä. Pelastaa oma pieni prinsessani ja ratsastaa auringonlaskuun.

Ainakin voin hetken kuvitella olevani vähintään zorron veroinen uljas miekkamies. Kyllä arki taas näyttää kuinka kädetön ja riittämätön minä useissa tilanteissa olen. Ja tiedän itsekin, että tällä univelan ja väsymyksen määrällä tyydytään vaan selviämään arjesta. Siitä huolimatta minä tämän pienen hetken nautin.

Nyt heitän haasteen kaikille teille faijoille. Teidän lapsillanne on tuo sama aukoton luottamus teihin, te olette lastenne supersankareita. Teidän tekemisestänne riippuu, kuinka kauan tuo luottamus säilyy noin järkkymättömänä.

Menkää siis ja tehkää, mitä supersankarin kuuluu. Pelastakaa maailma ja antakaa pahiksille turpaan.

Sanoin, ettei se ole helppoa. Jokaisella teräsmiehellä on kryptoniittinsa. Minulle se on univelka ja turhat riidat aikuisten kesken. On hetkiä, jolloin joudun toteamaan, vittu ei pysty.

Mutta sitten tulee näitä hetkiä, josta kerroin. Hetkiä, jolloin se pieni nostaa sinut niin korkealle jalustalle, että melkein huimaa.

Eli, olkaa aidosti läsnä lapselle. Tehkää ja touhutkaa sen palleron kanssa. Ei riitä, että on fyysisesti läsnä, olkaa enemmän. Olkaa niitä supersankareita, vaikka välillä tuleekin kryptoniittia silmille.

Ja nauttikaa joka sekunnista. Nauttikaa siitä luottamuksesta ja näyttäkää, ettei se ole turhaa. Ja kun tuntuu, että on teräsmies, niin lentäkää. Ottakaa silloin kaikki irti siitä hetkestä.