Sanahelinää odotellessa

Viime viikonlopun mummolareissulla koettiin hieno hetki. Tyttäreni sanoi ensimmäisen kokonaisen lauseen. Tuo lause mursi padon, pieneltä neidiltä tulee nyt juttua solkenaan. Vähän vaan valikoivasti.

Neiti miettii hyvin tarkkaan kenelle sanoo ja mitä. Jos tyttöä pyytää sanomaan jotain, seuraa hiljaisuus. Mitä kovempi maanittelu, sitä tiukemmin pieni suu pysyy kiinni.

Kaksivuotisneuvolan lähestyessä on puhe ollut tapetilla. Lähinnä sen puuttuminen. Tyttäreni sanavarasto on pieni ja sen käyttö valikoivaa.

Edellisestä neuvolakäynnistä kerroinkin täällä. Muun höpinän ohessa saatiin tiukka ukaasi montako sanaa pitää olla hallussa kaksivuotiaana.

Isänä tämä asia nousee aina välillä mielen päälle. En kuitenkaan jaksa olla huolissani. Uskon, että puhetta alkaa tulla, kun sen aika on. Mummolareissu todisti minun olevan oikeassa.

Kokonaiset sanat ovat vielä hakusessa. Sanavarasto koostuu yksitavuisista sanoista. Pidemmistä löytyy ensimmäinen tai viimeinen tavu tai pelkkä äänne.

Vähäisellä sanavarastollaan tyttö kuitenkin kertoilee vilkkaasti asioita ja rakentelee loogisia lauseita. Omalla tyylillään.

Sanavarastoa neiti täydentää elekielellä. Onpa neidillä käytössään myös omia viittomia; pieni, suuri, sinä, minä ja monta muuta.

Jos näillä välineillä rakennetaan jo lauseita, niin kyllä ne sanatkin sieltä tulevat.

“Arvatkaa kahdesti, aionko ryöstää tuota riemua tyttäreltäni”

Neiti myös ymmärtää, mitä hänelle sanotaan. Tyttö osaa toimia jo melko pitkienkin ohjeiden mukaan. En siis jaksa huolestua, neuvolantädistä huolimatta.

Hämmentävin ohje neuvolasta oli olla ymmärtämättä tyttöä, tekeytyä hölmöksi ja näin pakottaa käyttämään sanoja. En ole noudattanut tuota neuvoa, enkä tule noudattamaankaan.

Tyttäreni kertoo mielellään asioita. Hän yhdistelee näppärästi sanojaan, äänteitään ja elekieltä. Saamiaan ohjeita ja neuvoja hän toistelee usein. Muisti siis toimii.

Ja mikä riemukas ilme kasvoille nousee, kun isityyppi nappaa kertomuksesta kopin. Ymmärtää ja sanoo: ihan totta, hienosti muistit. Arvatkaa kahdesti aionko ryöstää tuota riemua tyttäreltäni?

Pidän tuollaisia onnistumisen elämyksiä tärkeinä. Ne jos mitkä ruokkivat halua puhua lisää. Tyttärelleni on hieno kokemus, kun faija tajuaa, mitä neiti tarkoitti.

Kun isityyppiä on sopivan paljon nyrkkeilyhommissa kolhittu, on yhteinen kommunikaatio mukavan helppoa. Kumpikaan meistä ei joudu turhia ponnistelemaan ymmärtääkseen tai tullakseen ymmärretyksi.

“ Entä jos sanat eivät löydykään ”

Kyllähän tästä väistämättä nousee myös pieni huoli. Entä jos ne sanat eivät löydykään?

Teen tietoisesti töitä tukeakseni tytön puhetta, samalla patistamista vältellen. Samaan aikaan mietin, olenko tehnyt jotain väärin tai voisinko tehdä enemmän.

Luonnollisesti vanhemman ajatukset myllertävät moneen suuntaan, kun oman lapsen kehitys ei etene normien mukaan. Siltikin luotan sanojen löytyvän, kun sen aika on.

Viitteitä tästä antaa sekin, ettei tyttö ole hiljaisimmasta päästä. Juttua riittää pitkiä pätkiä. Asiaa neidillä tuntuu olevan.

Tätäkin dubloleikkiä säesti lähes taukoamaton, hyväntuulinen höpöttely.

Tomerilla käsien ojennuksilla tyttäreni myös vaatii aikuisia nimeämään asioita. Kiinnostus sanoja kohtaan on siis vahva.

Omat mielipiteensä tyttö ilmoittaa varsin ponnekkaasti. Joo ja ei sanat ovat ahkerassa käytössä. Äänenpaino kyllä kertoo kuulijalle milloin on tosi kyseessä.

Viisaat kertovat, että sanat ja liike eivät mahdu kehityksessä samaan pakettiin. Aikaisin liikkeelle lähtevät lapset kuulemma oppivat puhehommat myöhemmin.

“ Jos runsas liike näkyy sanojen vähyytenä, ryhtyy tyttö puhumaan ehkä yläasteella”

Tämä täsmää erinomaisesti tyttäreeni. Neiti nousi seisomaan puolivuotiaana ja kävelemään lähdettiin kahdeksan kuukauden iässä. Nyt pyöräytellään mallikkaita kuperkeikkoja, mutta sana äiti on mahdottomuus.

Mikäli runsas liike näkyy sanojen vähyytenä, ryhtyy tyttö puhumaan ehkä yläasteella. Jos urheilultaan kerkiää.

Paljon tämä asia mietityttää, mutta olen kuitenkin luottavaisella mielellä. Tyttäreni varmasti ratkaisee verbaliikan arvoituksen, fiksu likka kun tuntuu olevan.

Mummolassa kuullun lauseen laukaisijana oli muuten kersantti karvatassu. Eipä yllätä tämä.

Tässä lähdettiin aikoinaan konttaamaan. Mummola oli myös ensimmäisen lauseen näyttämönä.

Eikä yllätä sekään, että paikkana oli mummola. Siellähän tyttö aikanaan lähti konttaamaankin, papan kannustamana.

Koiruus oli mukana reissussa ja vaati päästä ulos tarpeilleen. Tyttö oli silmä kovana seurannut ikkunasta kulkuamme.

Tomerasti oli neiti osoittanut meitä sormella ja todennut: maa pss puu.

Selkeä, todenmukainen lause. Marvin pissasi puuhun.

Muistathan seurata meidän touhuja myös facebookissa.