Posti piti hakea

Onneksi postilaatikollemme ei ole pidempi matka. Jos olisi, palaisimme kotiin ehkä joskus ensi vuonna. Jo tuolle noin kolmenkymmenen metrin matkalle mahtui suuri seikkailu.

Lähdin siis tyttäreni kanssa hakemaan postia eilen illalla. Suunnitelmana oli nopea pyörähdys postilaatikolle ja takaisin, juuri sopiva, pikainen happihyppely ennen iltapuuroa. Suunniteltu kesto, noin viisi minuuttia.

No, reipas pieni prinsessa päätti toisin. Jo reissun ensimetrit antoivat osviittaa mitä tuleman pitää. Heti portilta tyttäreni kääntyi tomerasti ja lähti ripein askelin omille teilleen, postilaatikoista poispäin.

Pihatielle pysäköity pakettiauto voitti mielenkiinnossa postilaatikon ylivoimaisesti. Tuota pakettiautoa ihasteltiinkin sitten hyvä tovi, prrmm prrmmm ääniä ihastuneesti huudellen.

Onnekseni lentokone pelasti tilanteen. Pimeässä, kuulaassa pakasillassa koneen valot näkyivät hienosti taivaalla ja äänikin kuului. Lentokoneen tuoma keskittymisen herpaantuminen antoi aikaa kääntää tyttö oikeaan suuntaan ja saattaa liikkeelle.

Lumipenkat ovat kiinnostavia, ainakin pienen lapsen silmin. Kun pihatietä on tänä talvena aurattu tiuhaan on reunalle kertynyt jo ihan kunnollinen penkka. Sitä pitikin tutkia seuraavaksi, tietenkin.

Pieni seikkailija lumipenkan kimpussa. Postit saavat odottaa.

Kun käden upottaa tuollaiseen penkkaan jää siihen hieno jälki. Jälki on muuten ihan erilainen, kuin samaan penkkaan upotetun jalan jälki. Kyllähän minä sen aikuisena tiedän ja niin tietää nyt tyttärenikin, hän nimittäin kokeili, monta kertaa.

Riittävän pitkien testausten jälkeen tytär päätyi siihen, että käden jäljet ovat hienompia. Niitähän sitten alettiin tehtailla, riviin ja aivan vieri viereen. Pihatiellä on mittaa se noin kolmekymmentä metriä. Siihen mahtuu aika monta kädenjälkeä. Niiden paineluun menee melko kauan.

Tuollaista jälkeä syntyy, kun käden työntää penkkaan. Ja postit odottavat

Tässä vaiheessa retkeä kyseenalaistin näkemykseni siitä, miten tärkeää spontaani leikki ja tutkiminen on. Koitin houkutella tytärtäni kohti alkuperäistä määränpäätä. Neiti oli kuitenkin keksinyt jo uuden ihastelun kohteen, jonka rinnalla isi ja postilaatikko eivät olleet juuri mitään.

Samalla kun tekee kädenjäljen penkkaan, voi lunta kahmaista kourallisen. Kun jälki on valmis, voi tuon kourallisen lunta pudottaa auratulle pihatielle. Kun pudottaa korkealta, oman pään yläpuolelta, lumi leijailee hienona puuterina alas. Tätäkään en olisi tiennyt, mutta tyttö näytti, että näin se toimii. Ja kyllä, näytti monesti.

Jo aiemmin olen joutunut kyseenalaistamaan auktoriteettini tuon pienen tyttäreni suhteen, mutta nyt voin avoimesti myöntää sen olevan lopullisesti mennyttä. Tilanne oli niin toivoton, että hetkellisesti epäilin tytön yllättäen kuuroutuneen.

Tyttö on myös vakaasti sitä mieltä, että tiet ovat nössöille. Umpihankeen pitää päästä, kun sitä kerran on tarjolla. Tuosta kulkutavasta löytyy video facebook sivultamme. Ja ei, pienillä jaloilla kulku umpihangessa ei suju nopeasti. Suuntakin oli taas kohteesta poispäin.

Etenimme kuitenkin hetkittäin oikeaan suuntaan, mikä oli isohko voitto. Vauhti ei ollut minun käsissäni, joten tyydyin katselemaan tyttäreni touhuja. En voi kuin ihailla sitä vilpitöntä riemua, minkä matkalle osuneet, aikuisen silmin mitättömät ilmiöt saivat aikaan. Lapsen maailma on kadehdittavan rikas ja moninainen meidän aikuisten näkökulmaan verrattuna.

Kuka aikuinen jaksaa innostua noin paljon omasta varjostaan? Sinne postilaatikolle olisi matka...

Lopulta pääsimme postilaatikolle asti ja tyttö pääsi hoitamaan tärkeän tehtävänsä, laatikkoon kurkistamisen. Vain pieni lapsi voi niin vilpittömästi ilahtua huomatessaan, että postilaatikossa on postia. Kuinka moni aikuinen muuten on silminnähden ylpeä niinkin arkipäiväisestä hommasta, kuin postien viemisestä kotiin?

Pieni neiti oli suurta ylpeyttä täynnä kiikuttaessaan määrätietoisin askelin kirjettä kotioveamme kohti. Ei tietoakaan ympäröivien ilmiöiden ihmettelystä, neidillä oli tärkeä tehtävä, jota hoidettiin äärimmäisen vastuullisesti.

Pois alta risut ja männynkävyt. Mulla on tärkeä homma hoidettavana.

Sisälle päästyämme kirjekuori kiikutettiin samalla vastuuntunnolla perille asti, olohuoneeseen äidille. Ulkovaatteet neiti suostui riisumaan vasta, kun kirje oli avattu.

Suunniteltu viisiminuuttinen venyi yli puoleksi tunniksi, kun tyttäreni näytti, miten hieno maailma on, jos osaa katsoa oikein. Tavanomaisen postin haun sijaan minä pääsin osalliseksi suureen seikkailuun. Näitä seikkailuja lapsen maailma on täynnä.

Päätin ottaa oppia fiksusta tyttärestäni. Jatkossa yritän katsoa asioita tuolla lapsen ihailtavalla uteliaisuudella. Ehkä aikuisen maailmani saa aivan uusia sävyjä ja vivahteita. Ainakin tulen olemaan myöhässä joka paikasta.